Kuivakaapin uumenista

Spaghetti aglio, olio & peperoncino
Tyhjyyttään kumiseva jääkaappi pakottaa luovuuteen. Mitä teillä syödään sellaisina päivinä?

Tiedättehän naistenlehtien vakiojuttutyypin ”Mitä sinulla on aina jääkaapissasi?”. Ette halua kurkistaa jääkaappiini, juuri nyt se pursuaa mm. epäonnistuneita marmeladeja – kasoittain epäonnistuneita marmeladimakeisia. Sen sijaan aloin pohtia, mitä hätävararuokaa meidän ruokavarastoistamme syntyy aina. Pohdintaa saneli pakko. Jos käyttää lauantain pikkujouluhuumassaan sen pohtimiseen, pystyykö goottikynsillä kääntämään huomion juurikasvusta, eikä sunnuntaina jaksa vääntäytyä edes lähikauppaan ”kun siellähän tuulee vaakasuoraan”, on tyydyttävä vakiovaraston antimiin. Mitä teillä syödään, jos jääkaappi ammottaa tyhjyyttään?

Rehellisyyden nimissä meillä tilanne ei yleensä ole kovin huono. Yritän välttää hamstraamista, sillä keittiössämme on yksi paha puute: Vähäinen kaappitila. Jokusen ruokalajin saan silti aina syntymään kuivakaapin uumenista löytyvistä raaka-aineista. Spaghetti aglio, olio & peperoncino on yksi vakiovaihtoehdoistani tiukoissa tilanteissa. Ei ehkä kovin jouluinen vaihtoehto tähän hetkeen, mutta juuri siksi niin hyvää. Jaksaa sitten syödä lanttulaatikkoa aattona.

Saku Tuomisen mainiosta Aglio & olio -kirjasta olen oppinut 1:10:100-muistisäännön: Litra vettä, 10 g suolaa (n. 1 rkl) ja 100 g pastaa per ruokailija, silloin kun pasta syödään pääruokana. Jos keität vain yhden tai kahden hengen annosta, vettä kannattaa laittaa reilummin. Suolan määrä kuulosti aluksi minusta aika hurjalle. Italiaisten kokkien mukaan pastan keitinveden pitäisi muistuttaa lähes merivettä suolaisuudessaan. Suurin osa suolasta päätyy keitinveden mukana viemäriin, sen vuoksi sitä tarvitaan paljon antamaan makua pastaan.

Laitan tässä pastaruoassa pastaa normaalia annosta enemmän, koska käytännössä kastikkeena on lähinnä oliiviöljy. Muuten laitan noin 100 g pastaa jokaiselle, tässä pastaa tarvitaan nälkäiselle 125 g, jos muuta ei ole tarjolla. Alkuperäisessä ohjeessa ei käytetä lehtipersiljaa, mutta itse lisään sitä joukkoon usein. Välillä käytän tuoretta chiliä, välillä chilihiutaleita, kumpia kaapista sattuu löytymään.

Kuivakaapeista syntyviin aarteisiin aion jatkossa poimia ideoita myös Kivistössä-blogin arjen avuksi tarkoitetusta Syömään!-sarjasta, jossa on ehditty keittämään tätä samaa pastaa sekä tymäkkää nuudelilientä.

Pastaa aglio, olio & peperoncino
kahdelle

250 g pastaa – mieluiten spaghettia
3 valkosipulin kynttä
reilu loraus oliiviöljyä
kuivattuja chilihiutaleita tai 1 tuore chili (määrä riippuu vahvuudesta, mutta laita niin, että saat makua)
noin 1-2 rkl silputtua silolehtipersiljaa
mustapippuria
reilusti raastettua parmesania

1. Laita pastavesi kiehumaan. Kun vesi kiehuu lisää reilusti suolaa. Jos laitat suolan aiemmin, se valuu vain turhaan pohjalle, eikä anna makua.

2. Laita pasta kiehumaan ja ala valmistaa kastiketta. Laita öljy kylmälle pannulle ja lisää joukkoon valkosipulit pienenä silppuna ja chilihiutaleet. Kun öljy on kuumaa, valkosipulit ovat kauniisti kuullottuneita. Tämä on aika helppo keino estää niiden palaminen. Tämän ruokalajin voi nimittäin pilata ainoastaan polttamalla valkosipulin kitkeräksi.

3. Kaada keitetty pasta pannulle kastikkeen joukkoon ja kääntele öljy ja mausteet huolellisesti pastan joukkoon. Lisää joukkoon persilja ja reilusti parmesania. Rouhi joukkoon mustapippuria.

Arjen helpot ohjeet ja muut suosikit myös Facebookissa

Palvelukseen halutaan: Personal farmer

Ruusukaalipaistos
Kurkkumätä, etanainvaasio, citykanit ja tomaattien raskausarvet. Rutkasti yrttejä, pinaattia ja porkkanoita. Siinäpä lyhyesti ensimmäisen viljelykesäni sato.

Toukokuussa raahasimme naapurin kanssa viljelylaatikot kerrostalomme pihaan. Toivoa täynnä tyhjensin taimimyymälän, kannoin säkkikaupalla luomumultaa laareihin, istutin lajikkeen jos toisenkin ja aloin odottaa satoa. Kuvittelin lähteväni nöyrästi liikkeelle ja tiedostin rajalliset kykyni. Vihertumpelona tartuin kirjoihin ja päätin selättää vähäiset taitoni.

Nyt lienee jo korkea aika todeta, että  kesän hehkein satokausi alkaa olla ohitse ja tyydyn listaamaan tappiot. Kukkakaali – kanin ruoaksi. Kesäkurpitsa – kurkkumädän uhri. Kyssäkaali, meirami, muutamat salaattilajikkeet ja moni muu kasviparka – etanoiden rei’ittämiä. Tomaatti – hirvittävä määrä raakileita, jotka eivät kypsy millään. Olin jo hakemassa niitä sisälle turvaan, kypsymään omenan kylkeen, kun löysin osan niistä haljenneina kuin raskausarvilla. Kylmä taisi voittaa tomaattiparat, kymmenistä tomaateista yksi on hailakanoranssi, mutta sitäkään ei hyvällä tahdollakaan voi kypsäksi sanoa. Kukkaa ja uutta raakiletta vuodenajoista sekaisin mennyt taimipolo kuitenkin edelleen pukkaa tulemaan ahkerasti.

Kyllä eivät nyt puolelle suvulle perunat kasvattaneet isovanhempani katsoisi hyvällä pojantyttären avuttomia ponnisteluja. Montaa kokemusta, mutta ei kovin montaa mansikkaa tai kesäkurpitsaa rikkaampana siirrytään syksyn viettoon. Ei kasvanut täällä paljon mitään porkkanoita ja yrttejä kummempaa. Mutta onneksi niitä sentään sitten puskittain. Tunsin itseni  hetkellisesti suurtilalliseksi, kun jaoin sisarelleni retiisejä, yrttejä, porkkanoita ja kesäkurpitsoja – no, ollakseni tarkka kesäkurpitsan. Yhden niistä kolmesta kurkkumädältä välttyneestä.

Kesän aikana opin yhtä sun toista, opeista tärkeimmän ainakin eli vähemmän on enemmän. Vähemmän lajeja, harvempaan istutettuna tarkoittaa vähemmän harventamista ja vähemmän kosteita piilopaikkoja etanoille. Pari pientä vinkkiä voisin tarvita ensi kesää varten edelleen, sillä uskokaa tai älkää ensi kesänä aion taas mennä taimimyymälään ja multakauppaan. Onni loppumattomista omista yrteistä, läjistä pinaattia ja monista muista yksittäisemmistä onnistumisista kantaa nimittäin ensi kesän – tai ainakin kevään suunnitteluvaiheen. Into saattaa tosin olla kovilla, jos ensi vuonnakin noukin sadoittain etanoita yksitellen pois viljelysteni kimpusta. Voiko turhauttavampaa hommaa olla? Ei niitä muuten tunnu pois saavan kuin käsipelillä. Vaikka muuta väitetään, vain pieni osa populaatiosta on riittävän perso alkoholille hukkuakseen olueen.

Luin Herttoniemen noin sadan hengen ruokapiiristä, joka oli vuokrannut pellot ja palkannut personal farmerin hoitamaan niitä puolestaan. Saisikohan sellaisen myös kolmelle viljelylaatikolle? Vai joko sitä voisi kutsua viljelyuusavuttomuuden huipentumaksi?

*****

Tänäkin vuonna meidän perheen pitivät ruoassa ammattiviljelijät. Mutta tämän Kokit & potit -blogista löytämäni ruusukaalilisukkeen ruusukaalit ovat ihan itse kasvattamiani. Paistos on helppo ja nopea. Meillä tämän kylkeen paistettiin kalaa, mutta liha ja esimerkiksi riistalinnut olisivat tämän kanssa kyllä toimiva kombo. Kalalla tai ilman, tämä täyttää erinomaisesti arkiruoalle asetetut vaatimukset: Ateria syntyy helposti alle puolessa tunnissa, ei maksa maltaita ja bonuksena tiskivuori ei tästä juuri kasva.

Vaikka etanat olivat tehneet osasta kasvin lehtiä kuin tilataideteoksia, oli joukossa onneksi muutama ihan oikea ruusukaalikin – juuri sen verran, että saatiin tämä lisuke kasaan. Jatkossa aion ostaa ruusukaalit kaupasta. Ruusukaali vaatii sen verran tilaa, että se vie kohtuuttoman tilan pienistä laatikoistani. Lopetan siis tämän postauksen näihin sadonkorjuutunnelmiin ja yritän säilyttää ne ensi kesään, jotta ensimmäisestä kesästäni hyötyviljelijänä jäisi muistoksi muutakin kuin suunnaton kiitollisuus suomalaisia maanviljelijöitä kohtaan.

Ruusukaalipaistos (resepti Kokit & potit)
2 hengelle lisukkeena

2 siivua pekonia
noin 10-15 ruusukaalia
2 rkl kermaa
suolaa
pippuria
kourallinen pähkinöitä tai pinjansiemeniä

1. Poista ruusukaaleista kanta, siisti mahdolliset huonot lehdet, irrottele päällimmäisiä lehtiä ja puolita ruusukaalit. Ei ole niin nuukaa, vaikka kaikki eivät olisi juuri samankokoisia.

2. Saksi paistinpannulle pekoni ja ruskista hetki.

3. Lisää ruusukaalit (myös irtolehdet). Ruskista niihin kaunis pinta, mutta varo polttamasta. Lisää kerma ja hauduta muutama minuutti.

4. Lisää lopuksi pähkinä. Kuumenna hetki.

Psst… Päivitykset ja pienet ruokauutiset suolaa & hunajaa -sivuilla Facebookissa