Arkirealismia

Ihan tavallinen perjantai. Kiiltokuvaa, inhorealismia vai jotain siltä väliltä?

Liemessä-Jenni haastoi jo hetki sitten bloggaajat kertomaan ihan oikeasta arjestaan. Blogissani ei tunnusteta mitään ruokauskontoa, eikä harrasteta ruokafasismia, mutta jäin Jennin haasteen syyn pohjalta miettimään, milloin syömisestä on tullut suorittamista ja ruoka on alkanut määrittää identiteettiä?

TNS Gallupin tutkimuksen mukaan kolmannes suomalaisista arvioi olevansa ruokahifistelijöitä. Verkko on täynnä erilaisia tiukkoja ruokavalioita, jossa elämä pelastetaan syömällä oikein ja joiden noudattaminen vaatii jatkuvaa säätämistä ja vaivannäköä. Olemme alkaneet elää syödäksemme – ja ennenkaikkea syödäksemme oikein. Mitä se oikein sitten itse kenellekin on. Raw, paleo, hyvä karppaus, lähiruoka. Mitä vaan, mutta sitä tehdään täysillä. Onko syömisestä tullut ainoa asia, jota voimme täysin itse hallita? Kannattaa lukea vaikkapa Pastanjauhajien terävänäköinen kirjoitus lähiruokahypestä.

Bloggaajat ovat myös keskustelleet, onko blogeista hävinnyt aitous ja piilotetaanko todellinen arki stailatun kiiltokuvaelämän alle. Kun katsoo lukuisten muiden bloggaajien tavallisia arkipäiviä, kyllä niistä edelleen välittyy kiinnostus ruokaan. Vaikeaa kuvitella, että mikään muu kuin aito innostus asiaan saisi näkemään vaivaa blogin eteen. Tässä oma perjantaini: Inhorealismia vai kiiltokuvaelämää – vai ehkä kenties ihan mukavaa tavallista arkea?

Perjantai 9.11.2012

Aamulla alkaa mennä heti pieleen tämä tavallisen perjantain kuvaaminen. Kokeilunhaluisena ruokabloggaajana syön nimittäin noin 70 % arkiaamuista maustamatonta jogurttia ja mysliä tai marjoja. Niinä kaikkina muina aamuina syön ruisleipää. Kuka pystyy tekemään ruokaa koskevia päätöksiä ennen auringonnousua? Ihminen tarvitsee puoliunessa rutiineja, sanon minä. Mutta tänään niitä rikottiin urakalla: Vispipuuroa ja siskon tuliainen, puolikas maailman noin kolmanneksi parhaasta riisipiirakasta Hanna Partaselta. Syntyperäisenä kuopiolaisena koskee hiukan myöntää, että Joensuun torilta saa parempia.

Hesarin A-osan sijaan Nyt-liite, jonka kannessa mainostettiin poliittista debattia kahden äärilaidoilla sijaitsevan nuoren ääniharavan välillä.  Todellisuudessa juttu on kirjoitettu lähinnä henkilökuvaksi ja debatti jää kliseiden jauhamiseksi. Ehkä nämä nuoresta politiikkaa tehneet ovat vain jo harjaantuneet toistamaan niitä. Jos heidät istutettaisiin kymmenen vuoden päästä vastakkain, toistaisivatkohan he samaa mantraa?

Töihin kieli keskellä suuta kesärenkailla. Viimeistä päivää, tänään on vihdoin talvirenkaiden vaihto. Lähes joka päivä Hietsun läpi ajaessa merimaisema jaksaa ilahduttaa. Kotimatkalla nappaan nopeasti muutaman kuvan. Kunpa vielä joskus selviäisin aamupullalle Regattaan. Radiossa sanotaan, että talvesta ennustetaan todella lauhaa ja vetistä. Eihän tänä vuonna ole vielä riittävästi satanutkaan.

Normiduunipäivä, normilounas. Suomalaisten yleisin ravintola-annos syödään työpaikkaruokalassa. Niin minäkin teen, melkein joka päivä ja mielellään. Parasta ruokalaruokaa, mitä olen saanut. Esimerkiksi pinaattiletut ovat itse paistettuja ja jono on aina sen mukainen. Oikeastaan pinaattilettupäivinä heidän ei muuta ruokaa kannattaisi tehdäkään, kaikki muutamaa höyrähtänyttä lukuunottamatta syövät kuitenkin niitä lettuja. Tänään paistettuja ahvenia, uunipunajuuria ja kumiperunoita. Mahdollisimman nopea kuva kännykällä – kuvaisiko kukaan täysipäinen työpaikkaruokala-annostaan?

Aika talvirenkaiden vaihtoon on alkuiltapäivästä ja olen kotona valoisaan aikaan. Talonmiehemme on merkinnyt viljelylaatikkoni kepeillä, ettei aja niiden päälle lumiauralla. Se mies on mahtava, en kyllä vahingossakaan paljasta nimeä, ettette nappaa meidän kultakimpalettamme. Mansikat ovat vallanneet melkein puolet yhdestä laatikosta, ehkä saan ensi vuonna yli kymmenen marjaakin. Päivänvalo paljastaa laiskan viljelijän, syystoimet näyttävät jääneen retuperälle. Onneksi kohta on niin pimeää päivälläkin, ettei sitä kukaan huomaa.

Vielä reilu tunti töitä kotisohvalla ja kone kiinni. Kerään hyvä vaimo -pisteitä ja heitän laitakokin bändin pikkujouluihin. Luvassa ilta yksin kotona, se on välillä ihanaa luksusta. Ruoaksi eilistä chili con carnea, josta talouden toisen osapuolen mukaan olisi kannattanut jättää kaneli pois. Hämmentävää, miten korvapuusteihin sitä voi hulauttaa reilusti ja maku vaan paranee, lihassa aika pienikin määrä lyö läpi. Ainakin tämän perheen se jakoi ja taidan joutua syömään sitä hävikin vähentämisen hengessä kolme päivää. Toinen menossa. Ruokaseurana Hesari, vaikka äiti on kyllä opettanut, ettei ruokapöydässä saa lukea.

Meillä ei juurikaan syödä eineksiä. Paitsi satunnaisesti valmiskeittoja tuunattuna ja Saarioisten maksalaatikkoa, jälkimmäistä ainoastaan minä. En ole E-koodien vahtaaja, ihmisellä joka tarvitsee viikottaisen kokispullonsa ei taida olla siihen varaa. En ole myöskään ruokasnobi, joka syö ainoastaan puhdasta ja lähellä tuotettua ruokaa, mutta faktisesti valtaosa eineksistä maistuu pahalle. Samaa mieltä taitaa olla joku muukin, einesten kulutuksen kasvu on nimittäin hyytynyt, jopa siinä määrin, että Saarioisten äidit ovat joutuneet yt-neuvotteluihin. Meillä ei todellakaan kokata joka päivä, usein eletään leivillä – kylmillä tai lämpimillä – tai jääkaapin jämistä kokatuilla munakkailla. Jos kokataankin, syödään aika perushelppoa ruokaa: soppaa, pastaa tai muuta joka syntyy kohtuullisen vaivattomasti. Eineksiä ei syöty lapsuudenkodissanikaan. Sitä maksalaatikkoa lukuunottamatta. 70- ja 80-luvulla sitä ei kutsuttu ruokasnobismiksi vaan keittotaidoksi.

Koti-illan keskeyttää miellyttävä yllätys. Saan seuraa iltakävelylle. Pirkkolan metsissä pikkupakkasessa reilu tunti. Siinä ehtii puida aika paljon asioita. Tulisi jo lunta, hellittäisi edes hiukan tämä pimeys.

Iltapalaksi iso kulhollinen pop cornia. Ei ehkä terveellistä, mutta ihanaa. Saan pomoltani paljon hyviä reseptejä, mutta tämä on suosikkini: Pätkistä ja lakua yhtäaikaa suuhun. Ei vaadi keittotaitoa. Jos alkaa ymmärtää, miksi Jari Sillanpäällä on valtavasti innokkaita ihailijoita ja Katri Helena saa liikuttumaan, on varmaan liukumassa tukevasti keski-iän puolelle. Nippu lehtiä perjantai-illan ratoksi. Laitoin Suomen Kuvalehden päällimmäiseksi, jotta se vahvistaisi älykköimagoani. Olisi mielenkiintoista nähdä, millainen vaihtoehtoinen pääkirjoitus päätoimittajalla oli pöytälaatikossa, jos Obama ei olisikaan saanut neljää lisävuotta.

Sohvannurkassa yli puolen yön. Lehtiä ja leffa toisella silmällä. Ja tottakai he saivat lopussa toisensa. Senhän kaikki tiesivät jo ennenkuin elokuva alkoi. Tavallisen hyvä päivä. Vaikka huomenna kuulema sataa. Onhan se selvä, että samantien lauhtuu, kun saan ne talvirenkaat alle. Haluan lunta ja pakkasta – pian.

***

Tavallisen perjantai – tai oikeastaan torstain – chili con carnen resepti on muokattu Lauran Tähden reseptistä. Laitoin kanelia todella vähän, se maistui kuitenkin selvästi. Jos se epäilyttää, jätä suosiolla pois, makua on kyllä muutenkin. Tein chili con carnen rotukarjan jauhelihasta, koska se maistuu hyvälle. Samalla periaatteella valitsen raaka-aineet muutenkin. Hyvistä sesongin raaka-aineista saa parasta ruokaa, mutta kyllä oikein hyvää ruokaa saa myös arkena purkkitomaateista ja -pavuista kuten vaikkapa tämä chili con carne.

Chili con carne
neljälle

1 sipuli
öljyä
400 g naudan jauhelihaa
2 valkosipulin kynttä
1 kuivattu chili (tällä tulee jo aika tulinen, puolikas riittää, jos haluat miedomman)
1 prk säilöttyjä tomaatteja
1 prk kidneypapuja
vajaa 1/2 tl kanelia
1/2 tl juustokuminaa
1/2 tl jauhettua korianteria
1 rkl lihafondia
suola
mustapippuria

1. Kuumenna öljy pannulla, kuullota sipuli.

2. Lisää jauheliha ja ruskista.

3. Lisää tomaattimurska ja mausteet. Hauduta miedolla lämmöllä 20 minuuttia. Lisää tarvittaessa vettä.

4. Lisää pavut. Kuumenna.

suolaa & hunajaa – arkea ja juhlaa myös Facebookissa.

Vääräoppista pastaa

Pasta All’amatriciana
Mistä sitä kiistelemään ellei makuasioista? Italiassa kaikki tietävät, mikä on ainoa oikea tapa valmistaa pasta All’amatriciana. Tämä olkoon minun oikea tapani – olkoon vaikka jonkun toisen mielestä täysin väärä.

Tosielämässä italialaiset eivät kuitenkaan itsekään osaa päättää, tuleeko all’amatricianaan sipulia vai ei, chilistä nyt puhumattakaan. Roomassa vannotaan sipulin nimeen ja vajaan sadan kilometrin päässä Amatricessä sitä ei vahingossakaan sotketa mukaan. Kumpikin tapa on tietenkin se ainoa oikea. Edes kastikkeen kanssa tarjottavasta oikeasta pastalaadusta ei ole syntynyt yhteisymmärrystä, bucatini lienee kuitenkin yleisin – tai siis useimpien mielestä se ainoa oikea. Ainoa asia, josta ei synny kiistaa on guanciale eli kuivattu sianposki: Siitä tunnistaa aidon All’amatricianan.

Suomessa pieleen alkaa mennä jo sen ainoan asian kanssa, josta Italiassa on päästy yhteisymmärrykseen: Guancialea ei meikäläisiltä tiskeiltä juurikaan saa, joten vaihdoin sen pancettaan. Ja siitä eteenpäinkin päästin mopon irti ihan kunnolla: Sipulia, valkosipulia, kuivattua chiliä ja lopullisena niittinä alkuperäisreseptille sardelleja ja tomaattipyrettä. Nuo yrtit tuossa päällä ovat varsinainen kerettiläisyyden huipentuma, mutta onneksi makuasioista jos mistä kannattaa kiistellä. Minä väitän, että lopputuloksena oli pirun maukas tomaattikastike. Vääräoppinen kyllä, mutta onko sillä nyt niin väliä.

Jos kaipaat arkeen pientä luksusta, näin saat sitä edullisesti: Hae Pasta Factorystä Teurastamolta samana päivänä tehtyä tuorepastaa ja valitse muutama ihanan kypsä tomaatti. Käytä pekonin sijaan pancettaa. Tähän kaikkeen luksukseen et saa montaa euroa tuhlattua – ja maku on joka sentin arvoinen. Todella maukkaaseen lopputulemaan pääsee kyllä myös hyvillä tölkkitomaateilla, kuivapastalla ja pekonilla eli ei huolta vaikka et sattuisi asumaan Helsingissä tai lähikauppasi valikoimassa ei ole pancettaa.

Ja kuten olen luvannut: Lokakuussa arkiruoka valmistuu noin puolessa tunnissa, eikä vaadi kahta kattilaa tai pannua enempää.

Pasta All’amatriciana (tai tomaatti-pekonipasta)
neljälle

500 g tuorepastaa tai 400 g kuivapastaa (esim. bucatini tai spagetti)

6-8 siivua pancettaa tai pekonia
1 rkl tomaattipyrettä
3 sardellifilettä (tai anjovista)
4 valkosipulin kynttä
1 pieni kuivattu chili (tai makusi mukaan) tai kuivattuja chilihiutaleita
1-2 sipulia
1 prk hyviä kokonaisia tölkkitomaatteja tai 8 kypsää tomaattia
ripaus ruokosokeria
suolaa, mustapippuria
pecorinoa tai parmesania

1. Hiero morttelissa sardellifileet, valkosipuli, tomaattipyree ja chili tahnaksi.

2. Paista pancetta tai pekoni rapeaksi ja kullanruskeaksi kuumalla pannulla. Nosta se pois pannulta.

3. Laske lämpöä ja kuullota sipuli pannulle jääneessä rasvassa kullankeltaiseksi. Älä päästä palamaan. Lisää sardelli-valkosipuli-tomaattipyree-chilitahna ja kuullota muutama minuutti.

4. Lisää kaltatut tomaatit pienehköinä paloina ja ripaus ruokosokeria. Leikkaa pancetta pieniksi paloiksi ja lisää kastikkeen joukkoon. Hauduta puolisen tuntia. Mausta suolalla ja mustapippurilla.

5. Sekoita kastike keitetyn pastan joukkoon ja raasta päälle reippaasti pecorinoa tai parmesania.

Lähteet: NY Times, Saku Tuomisen Aglio & Olio, Wikipedia. Reseptin pohjana olevan tahnan lainasin Dash and Bella -blogin kastikkeesta.

Kurkkaa myös suolaa&hunajaa-sivulle Facebookissa

Iha(na)n tavallista arkea

Kana-cashewcurry
Lokakuussa blogissa ylistetään arkea ja kokataan hyvää, edullista ja nopeasti valmistuvaa arkiruokaa.

En ole pätevä edes keittiöpsykologiksi, mutta olen silti kunnianhimoisesti analysoinut onnellisuuden salaisuuden. Se on arjensietokyky. Siksi olen pyrkinyt rakentamaan arjestani sellaisen, että useimpina päivinä on vähintäänkin mukavaa ja huonoinakin päivinä siedettävää. Jos viisi päivää viikosta odottaa niitä kahta jäljelle jäävää, tuhlaa paljon aikaa odottamiseen. Ehkä arjensietokyvyn salaisuus onkin riittävän matalat odotukset: Joka päivä ei tarvitse tavoitella taivaita ja silti voi olla ihan hyvä päivä.

Kunnianosoituksena arjensietokyvylle blogissa vietetään kuukausi mukavaa arkea. Sen sijaan, että odotettaisiin viikonloppua, tehdään arjen pieniä asioita ja kokataan hyvää arkiruokaa.  Aion siis kokata ainakin kerran viikossa hyvää ja maukasta arkiruokaa. Minun määritelmäni mukaan sopiva arkiruoka valmistuu noin puolessa tunnissa, ei maksa omaisuuksia ja raaka-aineet säilyvät ongelmitta useamman päivän jääkaapissa. Arkeen ei nimittäin kaivata jokapäiväistä kauppareissua – eikä massiivisia tiskivuoria. Siksi tavoitteena on selvitä aina korkeintaan kahdella kattilalla tai paistinpannulla.

Arkiruoat aloittakoon kana-cashewcurry. Olen napannut ohjeen joskus BBC:n ruokasivustolta. Nimestään huolimatta se on mausteisen sijaan maultaan pehmeänlempeä – ja sellaisena sopivaa voimaruokaa pimeisiin syysiltoihin.

Kana-cashewcurry
neljälle

3 broilerin rintafilettä
1 sipuli
1 lime
2 valkosipulin kynttä
3 dl kookosmaitoa
1 rkl garam masalaa
1 rkl kalakastiketta
5 sentin pala tuoretta inkivääriä
1 tl palmu- tai ruokosokeria
1 rkl öljyä
60 g cashew-pähkinöitä kevyesti rouhittuna ja paahdettuna
tuoretta korianteria

täysjyvänuudeleita tai basmatiriisiä

1. Paahda kevyesti rouhitut pähkinät.

2. Paloittele broilerin fileet. Kuumenna öljy pannussa ja ruskista broileripalat kevyesti. Siirrä kanat syrjään.

3. Lisää pannulle viipaloitu sipuli, pilkottu valkosipuli ja raastettu inkivääri. Kuullota pehmeiksi.

4. Lisää pannulle raastettu limen kuori, garam masala ja pähkinät. Paista muutama minuutti.

5. Lisää broilerinpalat, sokeri, limemehu, kalakastike ja kookosmaito. Kuumenna kiehuvaksi ja keitä maltillisella lämmöllä kymmenen minuuttia.

6. Mausta suolalla ja tarjoile nuudelin tai riisin sekä limelohkojen kera. Nuudelit voit sekoittaa myös curryn joukkoon. Lisää lopuksi halutessasi korianteria.

Psst… Kurkkaa myös blogin Facebook-sivuille