Ideologista puuhastelua vai kannattavaa eettistä kauppaa?

Kahdentoista euron jauhopussi ja harvakseltaan laulava ovipumppu. Onko lähiruoasta ja eettisyydestä tullut pienen joukon ideologista puuhastelua, joka ei saa kuluttajia aukaisemaan kukkaronnöyrejään? Onko vika tuotteessa vai kuluttajissa?

Lauantai pienen suomalaisen kaupungin lähi- ja luomuruokaa myyvässä liikkeessä. Ikkunassa teipattuna oikeaoppisen nostalginen logo ja hyllynreunoissa käsinkirjoitetut hintalaput. Ilmeisesti kertaostokset ovat niin pieniä, ettei edes ostoskoreja tarvita. Asiakkaita käy harvakseltaan. Ei ihme, kilon jauhopussi maksaa 12 euroa.

Lähiruokakeskusteluissa pieni on kaunista ja suuri automaattisesti pahasta. Keskustelussa siitä, kuinka paljon ruoka saa maksaa, lähiruoan puolustajat nostavat esiin, etteivät suomalaiset ole valmiita maksamaan ruoasta, koska ovat tottuneet liian halpaan ruokaan. Liian halpa on kovin subjektiivinen määritelmä, kuinka paljon maksaisi sitten tarpeeksi kallis ruoka? Hintakeskustelussa lyömäaseena on poikkeuksetta pieni tuottaja, jonka selkänahasta halpa ruoka revitään.

Maksan mielelläni tuottajalle kohtuullisen korvauksen hänen työstään ja olen valmis maksamaan lisähintaa myös eettisistä tuotantotavoista sekä laadukkaista ruokatuotteista, mutta keskustelussa unohtuu helposti, että 12 euron jauhopussista päätyy tuottajalle vain osa. Samainen jauhopussi tuottaa palkan myös kauppiaalle ja maksaa osan myymälän vuokrasta. Kun ovipumppu laulaa harvakseltaan, on yksittäisellä jauhopussilla maksettava suuri osa kiinteistä kustannuksista. Entäs jos pieniin tehottomiin liikkeisiin keskittynyt kauppa selittääkin lähiruoan hintaa enemmän kuin tuottajan saama reilu korvaus? Jos kysymys onkin oikeastaan siitä, kuinka paljon ylimääräistä olemme valmiita maksamaan henkilökohtaisesta palvelusta ja sielukkaasta myymälästä.

Useiden tutkimusten mukaan lähiruoka on tunnepitoinen valinta, johon periaatteessa suhtaudutaan myönteisesti, mutta ostokäyttäytymisessä se ei vielä näy. Siitä lienee todistuksena mm. muutoksen vetureina toimivien suurimpien lähiruokamyymälöiden tukevasti tappiollinen tulos. Esimerkiksi Ruokatiedon toteuttamassa tutkimuksessa todetaan, että lähiruokaa pitäisi laajentaa yhä enemmän esimerkiksi eineksiin. Nyt lähiruoaksi mielletään lähinnä matalan jalostusasteen tuotteet, jalostaminen avaisi tuottajille uusia kuluttajaryhmiä. Entäs jos onkin liian yksioikoista väittää, että hinta on ainoa este lähiruoan yleistymiselle? Vai onko sittenkin niin, että tarjonta on liian yksipuolista, vähän jalostettua ja tuotteet ovat liian heikosti saatavilla? Joskus on hyvä pysähtyä kysymään, onko vika kuluttajassa vai tuotteessa, jos kassakone ei laula.

Lähiruoasta puhutaan lämpimästi, mutta tuskin kukaan haluaa todellisuudessa koota ruokaympyränsä ainoastaan lähiseutujen tuotannosta. Harva lienee valmis palamaan pitkään talveen nauriiden varassa, minä ainakin iloitsen, kun jaffat tulevat. Nyt-liitteen toimittaja Pauliina Siniauer oli testannut, millaista on elää kuukausi kotimaisen ruoan varassa. Ja hyvät ystävät, Suomi ei sijaitse siellä, missä pippuri kasvaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö lähellä tuotetun ruoan osuutta suomalaisten ruokakoreissa olisi mahdollista lisätä.

Vapaan kanan munat ja luomukananmunat on tuotu laajasti saataville kuluttajille ja jälki on ollut sen mukaista. Esimerkiksi vuodesta 2005 on vapaiden kananmunien tuotanto Tilastokeskuksen mukaan lähes nelinkertaistunut, luomumunien tuotanto puolestaan kasvoi viime vuonna 45 %. Tosin se on edelleen vain 4 % koko tuotannosta, mutta esimerkiksi S-ryhmän mukaan jo 12 % heidän liikkeistään myydyistä munista on luomua. Eikä kyse ole siitä, etteivätkö eettisin perustein valitut munat olisi edelleen kalliimpia, mutta ne eivät ole liian paljon kalliimpia ja saatavuus on hyvä. Valinta on tehty arjessa riittävän helpoksi: Se ei edellytä kiepausta erikoisliikkeeseen, vaan arvovalinnan voi tehdä lähikaupassa.

Tuntuu, että lähiruoan ja eettisesti tuotetun ruoan myymisestä on osin tullut ideologista puuhastelua, jota harrastetaan osana elämäntapamuutosta ja henkilökohtaisena ponnistuksena paremman maailman puolesta.  Useimpien lähiruokaa myyvien liikkeiden suppeat valikoimat eivät täytä perusperheen arjen tarpeita ja hintataso nousee myös pienten volyymien takia korkeaksi.

Toki poikkeuksiakin on: Esimerkiksi kunnianhimoisesti kasvua hakeva Anton&Anton ja Sitran rahoittama Aitokauppa, joka markkinoille tullessaan ilmoitti rakentavansa ketjun luomu- ja lähiruoan varaan. Molemmat tekevät kuitenkin tällä hetkellä tappiota. Helsingin Sanomien mukaan Anton&Anton etsii ulkopuolisia rahoittajia ja Aitokauppa vetää kahden kaupan jälkeen henkeä laajentumisessa, joka ei ole vielä päässyt edes käyntiin. Eat & Joyllä on takanaan yt-neuvottelut, kun kauppa ei käynyt suunnitellusti Kluuvin kauppahallissa. Näitä esimerkkejä lukuunottamatta alan yrittäjät tuntuvat tyytyvän pieneen, eikä hanakasti kasvua hakevillekaan riitä asiakkaita.

Entä jos lähiruoan kannalta suuri olisikin kaunista? Luomuruoan mallimaaksi mielletyssä Tanskassa luomua ei myydä pitsiverhoin koristetussa pikkuliikkeessä, vaan luomuvalikoimamainokset riippuvat myös paikallisen edullisemman hintaluokan kaupan  ikkunassa. Luomu ei ole enää kilpailuetu, vaan se ohjaa kuluttajaa niin paljon, ettei edes laatikkomyymälä pysy mukana kilpailussa ilman kunnollista luomutuotevalikoimaa. Se edellyttää kuitenkin suomalaisten kulutuskäyttäytymisen muutosta.

Ensimmäisiä pieniä askeleita siihen suuntaan on jo otettu. HK Ruokatalon edustaja totesi M&M-lehdessä, että pienten lihajalostajien markkinaosuus on kasvanut. Keskon vastuullisuusraportin mukaan luomumyynnissä on tapahtunut selkeää kasvua vuonna 2011 (vuoden 2012 lukuja ei ole vielä julkaistu) ja S-ryhmä tiedotti, että vuoden 2012 aikana luomumyynti kasvoi euromääräisesti 27 %. Huikeat kasvuluvut selittyvät kylläkin osin myös matalalla lähtötasolla: Edelleen vain noin 1,6 % (pääkaupunkiseudulla 2,7 %) kaikesta myynnistä on luomua. Pyysin S-ryhmältä kattavasti tietoja heidän myyntiluvuistaan luomun osalta. Tietyissä tuoteryhmissä kuten vaikkapa leivässä ja hiutaleissa luomun osuus on kasvanut lähes 40 % vuodessa ja luomun osuus on 5-10 %. Näissä tuotteissa hintaero tavalliseen tuotteeseen on pieni: Esimerkiksi ero luomujälkiuunileivän ja tavallisista jauhoista leivotun leivän välillä on vain kymmeniä senttejä. Valinta on useimmille mahdollinen ilman, että sillä on minkäänlaista taloudellista vaikutusta.

Toisaalta vaikkapa eettisyys ei saa vielä kuluttajien kukkaronnöyrejä aukeamaan: Esimerkiksi M&M-lehden uutisoiman Pauligin tekemän tutkimuksen mukaan vain 2 % kuluttajista ostaa aina kahvia, joka on merkitty vastuullisuutta osoittavalla sertifikaatilla. Lupaavaa on, että jo nyt eettisyys näkyy Pauligin mukaan julkisen sektorin, kahviloiden ja ravintoloiden ostoissa. Ehkäpä se viitoittaa tietä myös meille muille.

Kauppa puhuu mielellään paikallisten toimijoiden suosimisesta, mutta kun esimerkiksi Eat&Joyn shop-in-shop perustettiin Kannelmäen Prismaan, valikoiman päällekkäisyys oli Suomen Kuvalehden mukaan rajallinen: Eat&Joyn valikoimasta kaksi tuotetta löytyi ennestään Prismasta. Kesko on osana vuosien 2008-2012 vastuullisuusohjelmaa asettanut tavoitteeksi lähiostojen kasvattamisen. Kasvu ei ole julkistettujen tulosten perusteella ole ollut huimaa: Vuonna 2011 oltiin euromääräisesti lähes vuoden 2008 tasolla, noin 560 miljoonassa eurossa. Absoluuttisina euroina nuo sadat miljoonat ovat toki suuria, kun vertaa lähiruokaan keskittyneiden suurempienkin liikkeiden muutamien miljoonien liikevaihtoihin, mutta Keskon kokonaisostoista ne muodostavat kovin pienen siivun.

Ikävää on, että pahimmillaan suurten ketjujen neuvotteluvalta on murskaava pientuottajiin nähden. Kahden mammutin kaksinvalta harvoin pitää toimijoita notkeana ja vikkelänä. Myös EKP on arvioinut, että keskittynyt kauppa on osasyy korkeaan ruoanhintaan Suomessa. Kun vaihtoehtoja on vähän, on voima tässä tuotantoketjussa keskittynyt valitettavan paljon kaupalle. Esimerkiksi Anton&Antonin kaltaiset haastajat parhaimmillaan herättävät jätit kehittämään toimintatapojaan, koska ne tarjoavat vaihtoehtoisen jakelukanavan myös lähituottajille ja vaihtoehdon kuluttajille. Mutta ainoastaan jos ne saavat toimintansa kannattavaksi ja vain jos me kuluttajat äänestämme lompakoillamme.

Ehkäpä tämän vuoden paras markkinointiteko lähiruoan, pienten toimijoiden ja eettisen tuotannon puolesta oli elintarvikealan suurten toimijoiden puolelta tahaton. Hevosenlihaskandaali paisuu paisumistaan. Finduksen lasagnessaan käyttämän naudaksi väitetyn hevosen pitkä reitti piirrettynä läpi Euroopan Hesarissa saattoi monessa aamupalapöydässä pysäyttää meetvurstileivän matkalla suuhun. Useamman välittäjän kautta kulkenut alihankintaketju kätki sisäänsä myös epärehellisiä yrittäjiä.  Sen jälkeen yksi jos toinenkin tuottajista on joutunut toteamaan, että kallista nautaa on korvattu halvalla hevosella myös heidän tuotteissaan. Onneksemme hevonen oli briteille pyhä lehmä ja kohu on vellonnut viikkokausia, eikä loppua näy.

Lisää vettä minun myllyyni lisäsi heti skanadaalin alkutaipaleella tahtomattaan S-ryhmän suunnittelujohtaja Mika Lyytikäinen. Hän totesi Helsingin Sanomissa, että heille riittävä tieto on alihankkijan kanssa tehty sopimus, missä maassa liha on tuotettu. Kysyin asiaa S-ryhmältä ja he totesivat, että lausunto oli lapsus, joka antaa väärän kuvan heidän toiminnastaan. Vastauksessaan he totesivat, että tahtotilana on aina antaa mahdollisimman läpinäkyvä tieto kuluttajalle, mutta totesivat myös, että globaalien hankintaketjujen seuraaminen on äärimmäisen vaikeaa. Vilpittömästi toivon, että me kuluttajat vaadimme sitä: Läpinäkyvää ja eettistä hankintaketjua, josta kauppa ja ruokateollisuus kantavat vastuun.

On harhaanjohtavaa väittää, että Suomessa tuotettu ruoka on puhtainta. Sama myytti elää ihan kaikkialla: Kotimaista ruokaa pidetään muualla tuotettua jalompana. MTT:n mukaan suomalaisen ruoan ylivertaista puhtautta ei ole kuitenkaan pystytty tutkimuksella osoittamaan, vaikka tuottajajärjestö MTK mielellään soisi sen olevan toisin. Puhtaudesta ei siis faktisesti ole kilpailueduksi, mutta entäs jos sellaiseksi nousisikin eettisyys. Minä haluan syödä sikoja, joiden ei tarvitse pureskella toistensa saparoita liian pienestä tilasta ja tekemisen puutteesta stressaantuneina, lehmiä, jotka saavat laiduntaa ulkona ja karitsoja, jotka saavat elää emojensa kanssa. Sen sijaan minulle on vähemmän olennaista, ovatko nämä onnellisemmat eläimet syöneet ainoastaan luomumääräysten mukaisesti kasvatettua ravintoa.

Tehotuotanto, isot kauppaketjut, molemmat on helppo niputtaa saman pahan alle. Faktisesti S ja K myyvät valtaosan (noin 80 %) suomalaisten ostamasta ruuasta, myös siitä luomusta ja lähellä tuotetusta, eettisestä ja epäeettisestä. Olisiko pienten tuottajien etu kuitenkin se, että me haluaisimme niin kovasti syödä paikallista, eettisesti tuotettua ruokaa, että hyvästä lähiruokavalikoimasta tulisikin kaupalle kilpailuetu? Pienen tuottajan turva on laadukasta ja lähellä kasvatettua vaativa kuluttaja.

Painetta kaupan suuntaan on ilmeisesti alkanut syntyä. Tuskin Päivittäistavarakauppa ry olisi muutoin käynnistänyt koulutushanketta, jolla pyritään parantamaan kaupan ja pienten tuottajien yhteistyötä. Hankkeen tavoitteena oli auttaa mikroyrityksiä toimimaan ammattimaisemmin ja tukea heitä siten tuotteiden saamisessa kaupan hyllyyn. Hankkeessa mukana olleista pienistä tuottajista 65 % oli onnistunut kasvattamaan liikevaihtoaan hankkeen aikana, kun muista vastaavista vertailuryhmässä olleista yrityksistä siinä oli onnistunut 46 %.

Olisi tietenkin yksisilmäistä väittää, että vain suuri on kaunista. Sen sijaan minä ihannoin monimuotoisuutta: Pieniä korttelikauppoja, isoja laajan valikoiman supermarketeja, kauppahalleja, tilamyyntiä. Olen iloinen sekakäyttäjä, mitä tulee kauppakassini täyttämiseen. Saattaisin myös liittyä ruokapiiriin tai tehdä eettisen sijoituksen ruoantuotantoon, jos meillä olisi enemmän säilytystilaa. Mutta silti väitän, että ostaisin enemmän lähellä tuotettuja tuotteita, jos niitä saisi enemmän lähimarketistani.

Toivon löytäväni jatkossakin monipuolisen, laajan valikoiman ruokakaupan kohtuullisen läheltä kotiani. Haluan löytää sen hyllyistä paikallisia erikoisuuksia, mutta myös hyviä raaka-aineita muualta maailmasta. Olisi hienoa mennä kauppaan ja huomata ero Suonenjoen ja Seinäjoen välillä. Arvostan sitä, että eettiset valinnat on tehty helpoiksi ja mahdollisiksi. En halua tehotuotantoa, mutta en myöskään tehotonta puuhastelua. Maailman ihmisten ruokkimiseen se ei riitä. Haluan luottaa siihen, että tuotantotavat kestävät lähemmän tarkastelun. Tiedän, että en ruokakorillani välttämättä edusta valtavirtaa, mutta olisiko meitä hyvää ruokaa ja laadukkaita raaka-aineita rakastavia jo vähitellen riittävästi? Meitä, jotka olemme valmiita aukaisemaan kukkaronnyörejä, jos pyydetty lisähinta on kohtuullinen, tuotteet sopivia ja helposti saatavilla. Voisiko se olla suomalaisen ruokakaupan ja ruoantuotannon kannattava tulevaisuus?

Mainokset

Sunday roast

Peruna-palsternakkagratiini
Helppo juustoinen juuresgratiini paahtopaistin ja vihreiden papujen kanssa. Klassikkokamaa.

paahtopaisti-suolaa&hunajaa

Kutsumme aivan liian harvoin ruokavieraita sunnuntaisin, vaikka oikeasti leppoisampaa  tapaa valmistautua seuraavaan viikkoon ei olekaan. Ainakin jos valitsee riittävän leppoisan menun. Tämä on vierasmenu parhaimmillaan. Oikeastaan kaiken voi tehdä etukäteen, ketään ei ole sidottu lieden ääreen ja silti pöydässä on lämmintä ja maistuvaa ruokaa. Eikä tiskivuorikaan ole valtava. Paitsi jos lataa vuoan liian täyteen ja joutuu kaapimaan gratiinin uunin pohjasta. Kokemusta on.

Saimme vieraaksi tennisleskenä olleen sisareni ja kummipoikani, joka tyytyi nakertamaan spelttipatonkia muutamalla hampaallaan. Pöytään nostettiin kukkakaalikeittoa ja sunnuntaipaahtopaisti peruna-palsternakkagratiinin kera. Kaiken muun paitsi vihreiden papujen keittämisen pystyi tekemään etukäteen. Pavutkin siivosin valmiiksi, joten lieden vieressä tarvitsi ruokailun aikana käväistä vain kääntämässä se kerran päälle.

Palsternakkagratiini on alunperin Feasting at home -blogista, mutta olen muokannut ohjetta mm. merkittävästi kevyemmäksi. Alkuperäisessä ohjeessa on nimittäin 7 desilitraa kuohukermaa. Kuulin Pekka Puskan syvän huokaisun korvissani ja vaihdoin puolet kermasta täysmaitoon. Sekään ei taida olla Pekan suosikkeja, mutta on se nyt kuohukermaa kevyempää. Olen muutenkin vähentänyt nesteen määrää, alkuperäisessä ohjeessa oli sitä turhankin paljon. Juureksia voit varioida mielesi mukaan: Mustajuurta, perunaa, palsternakkaa, juuriselleriä, maa-artisokkaa. Kätevä vihanneslaatikon tyhjennys.

Juureksissa riittää siivuttamista, mutta mandoliinilla se hoituu viidessä minuutissa. Veitsellä leikatessa yritä saada mahdollisimman ohuita siivuja. Turhaa ei kuitenkaan kannata stressata, kypsennät sitten vain gratiinia kauemmin, jos siivut jäävät paksummiksi.

Peruna-palsternakkagratiini
kuudelle

vajaa 900 g perunoita (noin 600 g) ja palsternakkaa (noin 300 g) (tai maa-artisokkaa, mustajuurta, juuriselleriä). Paino kuorineen.
3 dl kuohukermaa
2 dl täysmaitoa
3 kynttä valkosipulia
1 pieni sipuli
175 g gruyereä (tai emmentalia tai muuta voimakasta juustoa)
1 ruukku tuoretta timjamia
1 rkl vehnäjauhoja
valkopippuria
muskottipähkinää
suolaa
voita vuoan voiteluun

1. Kuori perunat ja palsternakat. Viipaloi ne ohuenohuiksi siivuiksi mandoliinilla. Jos sinulla ei ole mandoliinia, voit viipaloida ne toki myös veitsellä, mutta huomioi, että paksummat viipaleet tarvitsevat pidemmän ajan kypsyäkseen.

2. Siivuta sipuli ohuiksi siivuiksi ja silppua valkosipuli.

3. Raasta juusto.

4.Voitele vuoka voilla ja ala pinota juuressivuja. Laita kerrosten väliin sipuli, valkosipuli, tuoretta timjamia sekä noin puolet juustoraasteesta. Säästä kauneimmat siivut päällimmäiseksi. Älä täytä piripintaan, tai muuten gratiini kuohuu yli uunissa.

5. Sekoita kerma-maitoseoksen joukkoon vehnäjauho, suola, valkopippuri, muskottipähkinä ja tuoretta timjamia. Aloita maustaminen maltillisesti, sekä valkopippuri että muskotti ovat voimakkaita. Kuumenna kiehuvaksi, maista kastiketta ja lisää tarvittaessa mausteita.

6. Valuta kerma-maitokastike varovasti vuokaan. Ripottele gratiinin päälle ripaus muskottipähkinää ja tuoretta timjamia. Peitä gratiini foliolla tai kannella ja paista 50 minuuttia 200 asteessa uunin keskitasolla.

7. Ota kansi tai folio pois, ripottele gratiinin pinnalle loput juustoraasteesta ja paista ilman kantta noin vartti tai kunnes juusto on kullanruskeaa. Tarkista, että kasvikset ovat kypsiä.

8. Peitä gratiini taas kannella tai foliolla ja anna vetäytyä pöydällä puolisen tuntia ennen tarjoilua.

facebookSeuraa suolaa&hunajaa Facebookissa

Ruoka-apua Tampereelta

Omena-mantelimuffinssit
Aleksis Kiven kadun helmestä, Keittiöelämää-liikkeestä, on mahdotonta poistua tyhjin käsin. Viimeksi mukaan tarttui mm. ihana manteliöljy, jota nyt käytin muffinsseihin. 

Tampereella sijaitseva Keittiöelämää on vaaran paikka. Muutaman neliön liike on täynnä ihania ruokalöytöjä ja kaupasta on mahdotonta poistua ilman raskaita – mutta onneksi niin herkullisia – kantamuksia. Viimeksi sen havaitsi ystäväni, jonka olin rekrytoinut täydentämään sitruunapastavarastoni. Tampereelta saatiin samalla reissulla kuulema ruoka-apua Helsinkiin kassikaupalla.

Kauppias on asialleenomistautunut foodie, joka näkee paljon vaivaa löytääkseen parhaat tuotteet. Merkittävä osa valikoimasta on omaa maahantuontia ja liikkeessä on paljon tuotteita, joita ei muualta saa. Kauppiaan suositusten perusteella löysin mahtavia aarteita. Esimerkiksi tämä manteliöljy päätyi ostoskoriini maistatuksen perusteella.  Olen käyttänyt sitä gourmetversioon mantelikalasta: Pieni loraus öljyä ja paahdettuja manteleita paistetun vaalean kalan päälle  – ollaan aika kaukana kouluruokaversiosta. Suosikkejani ovat myös mm. Martellin pastat, Picin mahtava sitruunapasta ja Neronen pitkään kypsytetty balsamico.

Liike aloitti 2005 keittiötarvikeliikkeenä, mutta vuosien aikana ruokatuotteet ovat vallanneet suurimman osan liiketilasta. Omistajan mukaan kehitys on johtunut muutoksesta kysynnässä: Keittiön kilpavarustelun sijaan panostetaan mieluummin ensiluokkaisiin raaka-aineisiin. Shampanjavispilä on siis ihan turhake ja passé, rahat laitetaan mieluummin optimaalisessa lämpötilassa kypsytettyyn artesaanipastaan, huippuviinietikkaan tai parhaiden ravintoloiden suosimaan suolaan.

Missään muussa kategoriassa kuin ruoassa ei saa yhtä edullisesti oman kategoriansa ”rolls roycea”. Vaikka käsintehty pasta, maksaa kolminkertaisesti normaaliin pastaan verrattuna, kustannus on kuitenkin edelleen kolmen euron luokkaa. Pullon Espanjan parhaaksi valittua oliiviöljyä saa alle kahdellakympillä. Vertauksessa on siis varmasti vinha perä. Liikkeen kantavana ajatuksena on ottaa myyntiin vain näitä oman kategoriansa rollsroyceja – tai ainakin porscheja eli ensiluokkaisia eurooppalaisia ruokatuotteita.

Jos pistäydyt Tampereella, kannattaa ehdottomasti käväistä myös Aleksis Kiven kadun kautta ja antautua asiantuntijan käsiin. Saat monta hyvää suositusta paitsi tuotteista myös niiden käytöstä.

Näiden muffinssien resepti sain alunperin alkunsa juuri tuosta manteliöljystä, jota voisin syödä lusikalla. Muffinsseissa sen hieno aromi menee hukkaan, eikä meillä sitä ole ensimmäisen kerran jälkeen leivontaan huljattu. Esimerkiksi saksanpähkinäöljy tai miksei ihan rypsiöljykin ajaa ihan saman asian.

Omena-mantelimuffinssit
kaksitoista muffinssia

1 1/2 dl mantelirouhetta (rouhi itse kokonaisista manteleista)
3 dl vehnäjauhoja
1/4 tl muskottipähkinää
1 rkl kardemummaa
2 tl leivinjauhetta
kanelia
1 1/2 dl ruokosokeria, fariinisokeria tai sokeria
1 1/2 dl turkkilaista jogurttia (tai maitoa)
2 kananmunaa
1 dl pähkinäöljyä (tai muuta öljyä)
4 hapanta, kotimaista pientä omenaa tai kaksi suurta omenaa

1. Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen.

2. Sekoita kuivat aineet ja mausteet sokeria ja kanelia lukuunottamatta keskenään.

3. Pilko omenat pieniksi kuutioiksi. Mausta ne sokerilla ja reilusti kanelilla. Lisää joukkoon kananmuna, turkkilainen jogurtti ja öljy. Sekoita tasaiseksi.

4. Sekoita kuivat aineet ja omenaseos keskenään nopeasti tasaiseksi taikinaksi.

5. Nostele taikina muffinssivuokiin. Muffinssit kohoavat aika maltillisesti ja jäävät melko tiiviiksi eli voit huoletta laittaa vuoan melko täyteen. Paista noin 20 minuuttia tai kunnes muffinssit ovat kypsiä.

Astu sisse

Kun katsoo kauas, unohtaa välillä katsoa lähelle. Päätin, ettei aina ole syytä mennä merta edemmäs kalaan ja seilasimme lahden yli viikonloppulomalle.

Edellisestä vierailustani Tallinnaan oli lähemmäs kymmenen vuotta ellei enemmänkin. Kun omat mielikuvat kaupungista ovat olleet hiukan ankeat, on arvokkailla lomilla ollut helpompaa lähteä toisaalle.

Olin kuitenkin lukenut Tallinnasta monesta paikasta kiinnostavia uutisia. Uusia hyviä ravintoloita ja liikkeitä oli kuulema putkahdellut joukottain – no, kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon Helsingissäkin. Oli siis aika romuttaa mielikuvat villapaitakauppiaita pursuavasta kaupungista, jonka ravintoloissa päämauste on suola. Sen vuoksi järjestin syntymäpäivälahjaksi laitakokille viikonloppumatkan etelänaapuriin.

Viikonlopussa ei hirvittävän paljon ehdi, vaikka Tallinna oli juuri sopivan kokoinen lomalle, jonka tarkoituksena on lähinnä huilia. Lähes kaikkialle pääsee kätevästi jalkaisin ja kaupunki sopii hyvin laiskaan hengailuun. En ollut aiemmin juurikaan poistunut vanhan kaupungin ulkopuolelle, nyt poikkesimme pikaisesti myös Kalasadamassa.

Ravintolasuosituksia poimin verkosta ja sain tutuilta. Tässä parhaat päältä:

SfääR
Mere pst. 6E

Seiskat, Domukset, Steltonin termarit, Alvar Aallon valaisimet, Designhouse Stockholmin lyhdyt, Klaus Haapaniemen mukit. Pohjoisia klassikoita kumiankkoihin ja Peppi Pitkätossuun sisustuksessaan yhdistelevä ravintola voisi olla missä tahansa Skandinavian pääkaupungissa. Samassa tilassa on ravintola ja vaateliike. Viime vuonna Tallinnan neljänneksi parhaaksi ravintolaksi valittua Sfääriä suositteli etukäteen moni tuttavistani ja valitsimme sen lauantailounaalle. Ruokalista on monipuolinen: Runsaat alkupalat ja keitot olivat noin 5-9 euroa, pääruoat 8-20 euroa, viinit laseittain 5 euroa ja alkoholittomat juomat muutaman euron paikkeilla.

Ruoan kuvataan olevan italialaisvaikutteista modernia virolaista ruokaa. Valitsimme molemmat alkuun bruchettat. Toiselle punajuurta, vuohenjuustoa ja karamellisoitua päärynää, toiselle katkarapuja ja uppomunaa. Kumpaakaan annoksista en bruschetaksi kutsuisi, mutta ei nimi ruokaa pahenna. Nämä olivat ehdottomasti lounaan parhaat palat. Pääruoaksi nieriäsalaatti ja tomaattikeitto, joista kumpikaan ei ollut poikkeuksellisen hyvä, mutta kummassakin oli kuitenkin raaka-aineet ja maku ihan kohdallaan, ja seuraksi lämmintä, ilmeisesti paikanpäällä leivottua leipää.

Rento ja leppoisa paikka. Hintataso on kuitenkin paikallisella mittakaavalla kalliihko. Hitaanpuoleinen, mutta ystävällinen tarjoilu.

Leib
Uus tn. 31

Jos menet Leibiin pimeän tultua, sisääntulo on melkein sadunomainen. Kiipeät nimittäin portista muurin ympäröimälle pimeälle sisäpihalle, jonka perällä loistaa kirkkaasti valaistu ravintola. Kaunista ja tunnelmallista. Kesällä sisäpiha on viihtyisä terassi.

Löysin Leibin Kauppalehti Optiossa olleen suosituksen perusteella ja sitä oli kehuttu kovasti myös useammassakin paikallisessa blogissa. Se oli sopivasti lähellä hotelliamme, joten varasin pöydän sieltä, emmekä pettyneet.

Alkupaloiksi samettisen pehmeää kukkakaalikeittoa. Itse en tosin suuremmin välittänyt pinnalla olleesta paahdetusta sipulista. Keitossa se vettyy hetkessä ja menettää rakenteensa. Pääruoaksi valitsin viiriäistä, jota olen halunnut kokeilla pitkään. Sen kera lautasella oli lanttua, härkäpapuja ja lehtikaalia. Sesonkia oli kunnioitettu myös laitakokin annoksen lisukkeissa. Seuralaiseni oli todella tyytyväinen lautaselta löytyneisiin lehtikaaliin, kanttarelleihin ja linsseihin, jotka saivat makua myös savupekonista. Vielä jälkiruoaksi lämmintä omenapiirakkaa voitaikinakuorella jäätelön kera.

Mukavan rouheaa, bistrotyyppistä ruokaa. Ateria kahdelle muutamalla lasillisella viiniä alle 80 euroa. Ehdottomasti reissun helmi.

Kohvik Moon
Võrgu 3

Pikkuisen Võrgu-kadun ja sen varrella sijaitsevan Kohvik Moonin löytää helposti, kun ottaa koordinaatiksi Kalasadama-kadun. Se sijaitsee vanhan kaupungin ulkopuolella, mutta kuitenkin vain lyhyen kävelymatkan päässä sekä laivasatamasta että vanhasta kaupungista. Samaan reissuun voi yhdistää myös vierailun Eesti Disainimajassa, jossa on myynnissä nuorten virolaisten suunnittelijoiden tuotteita.

Fine dining-kategorian ulkopuolella Tallinnan toiseksi parhaaksi ravintolaksi viime vuonna valittu Moon on ravintolaa pyörittävien Roman Zaštšerinskin ja Igor Andrejevin paluu perusasioiden pariin. Molemmat ovat ymmärtääkseni hankkineet kannuksensa Tallinnan kärkikaartiin kuuluvan Ö:n keittiöstä, mutta halunneet yksinkertaisemman ruoan pariin. Kolmisen vuotta sitten avattu Moon ampaisi heti avaamisensa jälkeen Tallinnan parhaiden ravintoloiden joukkoon ravintola-alan ammattilaisten äänestyksissä. Se vaikuttaa säilyttäneen suosionsa. Sunnuntaina lounasaikaan ravintola oli melkein täynnä. Ainakin suuremman seurueen kannattaakin tehdä pöytävaraus.

Ruokalista on slaavilaishenkinen: Pelmeneitä, borssia, piirakoita, blinejä ja monia muita slaavilaisen keittiön herkkuja tuoreesti mutta perinteitä kunnioittaen. Perinteisten herkkujen rinnalla kuitenkin listalla on kattavasti myös modernimpia makuja ja se uusiutuu sesongin mukaan muutaman viikon välein. Täällä syöt esimerkiksi edullisen lounaan: Vaikkapa kupillisella borssia ja maukkaalla vajaan parin euron piirakalla jaksaa kummasti. Piirakat olivat juuri sellaisia, kun ne parhaimmillaan ovat. Maut vaihtuvat päivän mukaan. Me saimme ankka-porkkanapiirakkaa ja lohi-kaalipiirakkaa. Molemmat olivat erinomaisia. Laitakokki kehui kovasti sekä pateetaan että kuhaansa. Näiden muutaman ravintolan perusteella uppomuna tuntuu olevan hitti naapurissa, sitä oli todella monessa annoksessa Sfäärissä ja muutamassa myös Moonissa.

Hintataso on kohtuullisen edullinen: Piirakat 1,50 euroa, pelmeniannos 7 euroa, borssikeitto 3 euroa. Erikoiskiitos myös todella ystävällisestä palvelusta.

Ja lopuksi vielä vinkki luksusviikonloppuun. Yksi parhaimmista aterioista reissulla oli nimittäin hotellimme aamiainen. Koska kyseessä oli hemmotteluviikonloppu olin panostanut hotelliin ja valitsin hotelli Telegraafin. Voin suositella sitä lämpimästi, hotelli oli kaikinpuolin loistava, mutta viimeinen silaus oli aamiaisen täydellinen munakokkeli. Parempaa en muista hotellissa koskaan saaneeni. Muutenkaan aamiaiselta ei olisi voinut enempää toivoa ja täydellisen hiljaiset huoneet ja upottavat sängyt olivat juuri sitä mitä väsynyt matkalainen tarvitsi. Tuli siis huilittua.

Vielä muutama linkki/osoite:

Listauksen Tallinnan parhaista ravintoloista löydät Eesti Maitsed -sivustolta. Se on listannut kattavasti hyviä ravintoloita sekä Tallinasta että muualta Virosta.

Jos pidät designista, kiinnostava liike on aiemminkin mainitsemani Eesti Disainimaja. Mukaani tarttui mm. 70-luvun tytön ihastuttaneet mahtavat paperinuket, joihin toivottavasti ihastuvat yhtä lailla 2000-luvun tytöt, rakkaat kummityttöni. Ja tuo heijastinkin sopisi erinomaisesti kaikille foodieille syyspimeisiin.