Jos nyt vielä vähän lisää…

Vihreä talvipasta paahtopaistilla tai ilman
Voisiko tätä saada vielä lisää – edes ihan vähän? 

vihreä-talvipasta-suolaajahunajaa

Iskin silmäni tähän reseptiin heti, kun yksi suosikeistani Chez Jasu julkaisi sen blogissaan. Ja kuulkaa kyllä kannatti. Kun kalastelimme laitakokin kanssa viimeisiä pennepastoja lautasilta, sohvannurkasta (joo meillä syödään myös sohvalla, älkää kertoko äidille) kuului: ”Minä voisin nuolla tämän lautasen, eikö siellä todella ole enää yhtään jäljellä? Tästä tuli juuri kaikkien aikojen suosikkipastani”.

Sen jälkeen meillä on syöty tätä usein sekä alkuperäisenä kasvisversiona että paahtopaistilla tuunattuna. Paahtopaistiversio syntyi vahingossa, kun kerran piti upottaa jämät jääkaapista johonkin ja pastahan on kuin pizza, johon Heikki Hietamiestä lainatakseni voi laittaa kaiken muun paitsi tiskipöydän.

Ohje oli jo alunperin jokseenkin täydellinen, joten mitäpä sitä ehjää korjaamaan? Olen hiukan muutellut suhteita ja useimmiten paahdan pinjansiemenet, mutta muuten olen ollut todella uskollinen alkuperäisreseptille. Hienon reseptin lisäksi toinen avain onnistumiseen on Martellin pasta. Martellin pastassa seinämät ovat ihananpaksuja, siitä on helppo keittää täydellisen al denteä ja pastan pintaan tarttuu reilusti kastiketta. Pastansalaisuus on pronssisuuttimissa, joka tekee pastan pintaan täydellisen karhean pinnan. Hifistelyäkö? Nimenomaan, mutta testaa itse, olenko väärässä. Varoitan, jäät koukkuun.

Olen varmasti hehkuttanut Martellia väsymiseen asti, mutta teen sen vielä kerran, koska Soppaa ja silmukoita-Marja vinkkasi, että sitä saa nyt myös Helsingistä, tarkalleen ottaen Mumusta Munkkiniemestä. Tähän asti olen aina usuttanut kaikki Tampereen kävijät Keittiöelämää-liikkeeseen pastaostoksille. Pussi on toki aika paljon barilloja ja muita kalliimpi (5,90 euroa/500 g), mutta olen todennut, että tästä pastojen rollsroycesta maksan mielellään pienemmäänkin erikoistilaisuuteen. Kipaisin samantien Mumuun ja sain kaupan päälle myös hyvät naurut. Mumussa myydään kahta pastamerkkiä, kysyin myyjältä: ”Onko näissä molemmissa samanlainen valmistusmenetelmä?” Vastaukseksi sain: ”Joo, ne molemmat keitetään”. Siitäs sain hifistelyssäni. Emme edenneet pronssisuutin- tai optimaalinen kuivauslämpötilakeskusteluun.

Chez Jasun vihreä talvipasta paahtopaistilla tai ilman
kahdelle

25 g pinjansiemeniä
1/2 ruukkua lehtipersiljaa
1 ruukku basilikaa
noin 1-2 tl raastettua sitruunankuorta
2 rkl sitruunamehua
1 valkosipulin kynsi
1/4 – 1/2 dl oliiviöljyä
ripaus suolaa
mustapippuria

250 g kirsikkatomaatteja
1 tl ruokosokeria
1 tl suolaa

noin 75 grammaa paahtopaistia

200 g pastaa
parmesania

1. Laita pastavesi kiehumaan.

2. Paahda pinjansiemenet, revi yrtit mortteliin tai huhmareeseen ja lisää joukkoon pinjansiemenet. Murskaa hienoksi. Lisää sitruunankuoriraaste, oliiviöljy ja valkosipuli ja hiero tahnaksi. Mausta suolalla ja mustapippurilla.

3. Kuumenna öljy pannulla kuumaksi, lisää öljyyn suola ja sokeri. Aseta halkaistut kirsikkatomaatit leikkuupinta alaspäin pannulle. Paista kohtuullisen kovalla lämmöllä 5-7 minuuttia. Kunnes tomaatit saavat väriä leikkuupinnalle.

4. Siirrä tomaatit syrjään pannulta ja kuumenna suikaloitu paahtopaisti pannulla tomaattien öljyssä.

5. Kaada pasta pannulle, lisää tomaatit ja yrttitahna, sekoita. Nosta lautasille ja raasta reilusti parmesania päälle.

suolaa&hunajaa myös Facebookissa

Mainokset

Hartaasti keiteltyä jokirapupastaa

Jokirapupasta
Keitä maut kokoon. Kaikkien kastikeoppien äiti on tämän pastan salaisuus.

jokirapupasta-suolaajahunajaa

Aina kun teen tätä pastaa, lähetän lämpimiä ajatuksia sille itselleni tuntemattomalle miehelle, joka on pastan kehittänyt. Jokirapupasta voitti jo monen monta vuotta sitten Annan kala- ja äyriäisreseptikilpailun ja sitä on sen jälkeen tarjottu meillä lukemattomille ruokavieraille. Enää en juurikaan kehtaa, koska luulen, että kohta kaikki tuttumme ovat jo syöneet tätä pastaa vuosien saatossa.

Resepti on muokkaantunut omaan makuuni mm. mausteiden osalta ja olen myös oikaissut sitä aika tavalla. Alkuperäisessä versio liemi keitetään ravunkuorista, mutta siihen en kovin usein jaksa ryhtyä, koska kastikkeessa on jo juuresten ansiosta makua muutenkin, kunhan jaksaa keitellä sitä hartaasti. Perusidea, joka tekee tästä pastasta erinomaisen on kuitenkin reseptin kehittäneen Petter Korkmanin alkuperäisestä reseptistä. Salaisuus on liemen keittäminen rauhassa kokoon, jotta kaikki maut tiivistyvät. Ammoisina aikoina tämä oli ensimmäinen kerta, kun todella ymmärsin kokoon keitellyn makupohjan, reduktion merkityksen kastikkeelle – ensimmäisestä haarukallisesta.

jokirapupasta-2-suolaajahunajaa

Jokirapupasta
neljälle

400 g pastaa esim. tagliatellea tai linguinea (sitruunapasta toimii esimerkiksi erinomaisesti)

noin 250 g jokirapuja kuorittuna
4 salottisipulia
2 pientä valkosipulinkynttä
1 chili
2 porkkanaa
pieni pala juuriselleriä
iso nokare voita
3 rkl hyvää tomaattipyreetä (esim. Mutti)
loraus konjakkia
5 dl valkoviiniä
2 rkl hummerifondia (tai jokiravun kuoria)
3 dl kermaa
mustapippuria
tilliä, ruohosipulia, rukolaa

1. Pilko salottisipulit, chili, valkosipuli, juuriselleri ja porkkana pieniksi kuutioiksi.

2. Sulata voi kattilassa ja kuullota sipulisilppua, kunnes se on läpikuultavaa. Lisää porkkana, valkosipuli, juuriselleri ja chili. Pyörittele hetki voissa. Sekoita joukkoon tomaattipyree.

3. Nosta hetkeksi lämpöä, lisää konjakki ja anna kastikkeen kiehua reippaasti. Lisää valkoviini, keitä hetki ja laske sen jälkeen lämpöä. Lisää kerma ja fondi (tai ravunkuoret, jos käytät mieluummin niitä.

4. Keitä miedolla lämmöllä kannen alla puolisen tuntia.

5. Puserra liemi siivilän läpi mahdollisimman tarkasti, jotta saat kaikki maut tarkkaan mukaan kastikkeeseen.

6. Keitä valmista lientä kokoon, kunnes jäljellä on noin puolet alkuperäisestä määrästä. Tarkista maku, mausta pippurilla (ja suolalla). Lisää ravunpyrstöt, tilli ja ruohosipuli, kuumenna nopeasti. Sekoita kastike keitetyn pastan joukkoon. Rouhaise päälle halutessasi pippuria ja sekoita joukkoon rukolaa.

suolaa & hunajaa myös Facebookissa

Seuraa blogia myös Facebookissa

Miten avokadopastasta tuli vuoden SE resepti?

Suhtauduin avokadopastaan todella epäluuloisesti. Ajatus pastasta ja avokadosta yhdessä ei herättänyt minkäänlaista mielihalua ja synnynnäisenä skeptikkona voin huoletta jättäytyä hypetyksen äärellä viimeiseksi reliikiksi. Kun resepti kuitenkin levisi viruksen tavoin ja nosti samalla koko kirjan mahtaviin myyntilukemiin, minua alkoi kiinnostaa avokadopasta ilmiönä: Miten yhdestä ruokaohjeesta voi tulla tällainen hitti? 

avokadopasta-suolaa&hunajaa

Syksyn mittaan olen lueskellut lähes klassikoksi noussutta Malcolm Gladwellin The Tipping Point -kirjaa, jossa avataan ilmiöiden, trendien ja epidemioiden syntyä ja pohditaan, miksi toiset ilmiöt lentävät ja toiset jäävät jalkoihin, miten pieni joukko ihmisiä voi nostaa asioita muiden huulille tai ostoskoreihin. Suurimmat ilmiöt syntyvät aina osittain onnenkantamoisena, mutta  Gladwellin kirjassaan nostamat tekijät ovat helposti tunnistettavissa myös avokadopastan nousussa.

Ilmiöt ovat aina nousseet yksittäisistä ihmisistä ja pienistä edelläkävijöiden ryhmistä. Hanna ja Alexander Gullichsenin kirjoittaman Safkaa-kirjan taitavassa markkinoinnissa on luotettu verkostojen voimaan. Suositussa Chicling-blogissa on seurattu kirjan syntyä alkumetreiltä saakka, kirja sai ensimmäiset seuraajansa blogin ansiosta paljon ennen kuin painokoneet käynnistyivät. Bloggaajana Hanna tunsi omansa:  Mitään toista ruokakirjaa ei ole tuotu yhtä kattavasti ja systemaattisesti esille ruokabloggaajille. Se tuotti hedelmää: Ensimmäiset kirjoitukset ilmestyivät heti julkkareita seuraavana päivänä ja sen jälkeen niitä on tullut kymmeniä ja kymmeniä. Käsi ylös, kuka ei ole kirjoittanut Safkaa-kirjasta tai avokadopastasta blogissaan tai Facebook-päivityksessään?

Maailmaan mahtuu nykyään paljon ruokapuhetta. Ruoasta puhutaan, ruokaa kuvataan, ruokavalokuvia jaetaan sosiaalisessa mediassa. Harva vietti aikaa keittiössä tai ravintolassa muutama vuosi sitten kameran kanssa tai ainakaan levitti syömänsä ruoan ilosanomaa tuttavapiirissään. Avokadopastan leviäminen perustui juuri tähän: Pakkohan se oli kokeilla, saako tämä pasta minutkin itkemään. Ei saanut, mutta läheltä piti -viestit levisivät kuvineen Facebook-seinillä.

Avokadopasta on varmasti osoitus sosiaalisen median voimasta ilmiöiden alullepanijana, edelleen kuitenkin massamedia näytti mahtinsa juuri siinä, mihin se nimensä mukaisesti sopii – massojen tavoittamisessa. Olisiko kirjasta otettu painosta toisensa jälkeen, jos massamedia ei olisi tarttunut sosiaalisessa mediassa nousseeseen ilmiöön?  Aamutelevisio, naistenlehdet, media toisensa jälkeen on nostanut joko kirjan tai sen tekijät esille avokadopastan siivittämänä. Ilmiö sai ehkä alkunsa sosiaalisesta mediasta, mutta itse uskon, että käännekohta, joka räjäytti pankin oli ensimmäinen artikkeli laajalevikkisessä sanomalehdessä. Onnekkaasti se oli erittäin positiivinen juttu maan luetuimmassa päivälehdessä. Hesarin artikkelin jälkeen Stockalla myytiin ei-oota pecorinon suhteen. Sen jälkeen uutisten kierre sai pontta itsestään: Pecorinon, lehtipersiljan ja avokadon loppumisesta saatiin uutinen. Suuren yleisön tavoittamiseen tarvittiin edelleen joukkoviestimiä.

Gladwellin mukaan ilmiön leviämisessä kriittistä on siihen liittyvien viestin tarttuvuus. Onko mitään tarttuvampaa kuin rakkaustarinat? Avokadopastaan liitetty tarina, jonka mukaan pasta liikutti maukkaudellaan Hannan ensitreffeillä lähes kyyneliin, on varmasti ollut kriittisessä asemassa viestin leviämisessä. Rakkaus, tuo ikiaikainen kassamagneetti. Mikään määrä onnenkyyneleitä ei kuitenkaan olisi tehnyt maailman parhaasta tomaattikastikkeesta avokadopastan kaltaista hittiä. Avokadon ja pastan yllättävä ja outo liitto oli juuri se viimeinen kierre, joka teki asiasta kiinnostavan. Tätähän on pakko kokeilla. Lähtökohtaisesti sen ei pitänyt olla hyvää, mutta se on yllättänyt monet positiivisesti. Omastakin tuttavapiiristäni löytyy niitä, jotka lappavat sitä suoraan kattilasta ja niitä, joiden mielestä siitä vouhkaaminen on lähinnä paljon melua tyhjästä. Niitä, jotka ovat ihastuneet on keskustelun perusteella paljon, paljon enemmän.

Resepti on myös riittävän helppo, jotta se voi levitä kulovalkean tavoin. Muutama ainesosa, vähän pilkkomista ja pastan keittämistä. Siihen pystyy suurin osa suomalaisista kotikokeista. Ainekset ovat helposti saatavilla, eivätkä maksa maltaita. Murun taivaallinen tryffelirisotto, joka aloitetaan liemen keittämisestä ja sisältää kalliita, hankalasti saatavia raaka-aineita ei koskaan valloittaisi samassa mittakaavassa suomalaisia keittiöitä.

Gladwell muistuttaa, ettei yksikään ilmiö ei synny erillisenä ympäröivästä todellisuudesta. Avokadopastan synnyssä avainasemassa onkin nähdäkseni ollut yllättävä taho, jota ei tässä yhteydessä ole juuri esiinnostettu, nimittäin useimpien naapurustosta tuttu K. Taikasana on syöntikypsä avokado. Muutama vuosi sitten Pohjolan perällä oli avokadojen kehitysmaa, jossa vaihtoehtoina olivat raaka ja mätä, pahimmassa tapauksessa yhdistyneenä samassa hedelmässä. Avokadon ystävät kypsyttivät hedelmiä sanomalehtiin käärittyinä ja mieliteko piti osata aavistaa jo päiviä etukäteen, silti kypsyminen oli tuurissaan. Avokadopastasta olisi tuskin syntynyt hittiä, jos ensimmäiset kokeilijat olisivat hampaat irvessä syöneet puoliraa’asta tai puolimädästä avokadosta kokattua pastaa. Tuskinpa Facebookissa ja blogeissa olisi kauaa intoiltu kitkerästä ja tympeästä pastasta. Markkinointi & mainonta -lehden mukaan Keskossa oli haistettu Ruotsin vahva avokadotrendi jo huomattavasti ennen avokadopastaa. Markkinoille tuotiin syöntikypsät Pirkka-avokadot, joiden myynnin kasvu oli eksponentiaalinen jo ennen tätä syksyä. Tänä syksynä ne onkin sitten viety käsistä. Ilmiön synnylle olivat ajan lisäksi kypsiä myös avokadot.

Siinä vaiheessa kun äitini kysyi: ”Oletko kuullut uudesta keittokirjasta, jonka on tehnyt joka bloggaaja? Se voisi olla mukava joululahja”, ajattelin, että suuri yleisö on nyt saavutettu. Seuraukset ovat olleet sen mukaiset: Viides painos keittokirjasta puolen vuoden sisällä julkaisusta, vakiopaikka ostetuimpien tietokirjojen joukossa, paikka suuren kirjakauppaketjun joulumainonnassa, avokadopastasta Googlen Zeitgeist-raportin mukaan hauissa eniten nousussa ollut ruokaresepti.

Kirja on toki hyvä ja vakiinnuttanut paikkansa meidänkin keittokirjahyllyssämme, mutta tällaisessa menestyksessä on ollut onni myötä. Onnea on avitettu taitavalla markkinoinnilla ja lisäksi aika oli kypsä avokadopastan kaltaiselle uudelle yllättävälle ruoalle. Miten tuollainen menestysresepti toistetaan? Odotan mielenkiinnolla seuraavaa yllättäjää. Mitä syitä te keksitte sille, miksi se tällä kertaa oli juuri avokadopasta?

***

Pakkohan nyt viimeistään oli sitten testata myös se itse pasta. Ei meilläkään kyyneliä vuodatettu – ei lähimainkaan, mutta epäilevä tuomas joutui kyllä kääntämään takkinsa: Hyvä, virkistävän erilainen pasta, jota on ehditty kokkaamaan jo useampaan otteeseen. Olen lisännyt hiukan chilin määrää ja valikoin aina pienehkön limetin, jotta limetti ei lyö kaiken muun yli. Ilman limettiä pastasta tulee todella löysä eli liikaa sitä ei kannata vähentää. Muuten mennään uskollisesti alkuperäisen ohjeen mukaan.

Avokadopasta 
kahdelle

1 avokado
1 pieni valkosipulin kynsi
puolikas chili (siemenet poistettuna)
1/4 dl oliiviöljyä
1/2 limetin mehu
kourallinen lehtipersiljaa
kourallinen basilikaa
1/2 dl pecorinoa
1/2 dl parmesania
suolaa
mustapippuria

200-250 g spaghettia

1. Laita pastan keitinvesi kiehumaan. Mausta se kunnolla suolalla, kun se kiehuu. Lisää pasta kattilaan ja keitä ohjeen mukaan al denteksi.

2. Pastan kiehuessa pilko avokado, valkosipulit, chili ja yrtit kulhoon. Erityisesti valkosipuli kannattaa vetää todella pieneksi, valkosipulin palaset eivät maistu raakana erityisen hyvälle. Raasta joukkoon juustot, mausta suolalla ja pippurilla. Sekoita kaikki ainekset keskenään ja maista, että kastike on riittävän suolaista.

3. Ota noin desin verran pastan keitinvettä sivuun. Valuta pasta. Kaada se kastikkeen joukkoon ja sekoita kunnolla sekaisin. Lisää keitinvettä tarpeen mukaan (noin 1/2 desiä).

facebook

 

Ruokapuheita myös suolaa&hunajaa Facebook-sivulla.

Kuivakaapin uumenista

Spaghetti aglio, olio & peperoncino
Tyhjyyttään kumiseva jääkaappi pakottaa luovuuteen. Mitä teillä syödään sellaisina päivinä?

spaghetti-aglio,-olio-&-peperoncino-suolaajahunajaa

Tiedättehän naistenlehtien vakiojuttutyypin ”Mitä sinulla on aina jääkaapissasi?”. Ette halua kurkistaa jääkaappiini, juuri nyt se pursuaa mm. epäonnistuneita marmeladeja – kasoittain epäonnistuneita marmeladimakeisia. Sen sijaan aloin pohtia, mitä hätävararuokaa meidän ruokavarastoistamme syntyy aina. Pohdintaa saneli pakko. Jos käyttää lauantain pikkujouluhuumassaan sen pohtimiseen, pystyykö goottikynsillä kääntämään huomion juurikasvusta, eikä sunnuntaina jaksa vääntäytyä edes lähikauppaan ”kun siellähän tuulee vaakasuoraan”, on tyydyttävä vakiovaraston antimiin. Mitä teillä syödään, jos jääkaappi ammottaa tyhjyyttään?

Rehellisyyden nimissä meillä tilanne ei yleensä ole kovin huono. Yritän välttää hamstraamista, sillä keittiössämme on yksi paha puute: Vähäinen kaappitila. Jokusen ruokalajin saan silti aina syntymään kuivakaapin uumenista löytyvistä raaka-aineista. Spaghetti aglio, olio & peperoncino on yksi vakiovaihtoehdoistani tiukoissa tilanteissa. Ei ehkä kovin jouluinen vaihtoehto tähän hetkeen, mutta juuri siksi niin hyvää. Jaksaa sitten syödä lanttulaatikkoa aattona.

raaka-aineet-spaghetti-aglio-&-olioon-suolaajahunajaa

Saku Tuomisen mainiosta Aglio & olio -kirjasta olen oppinut 1:10:100-muistisäännön: Litra vettä, 10 g suolaa (n. 1 rkl) ja 100 g pastaa per ruokailija, silloin kun pasta syödään pääruokana. Jos keität vain yhden tai kahden hengen annosta, vettä kannattaa laittaa reilummin. Suolan määrä kuulosti aluksi minusta aika hurjalle. Italiaisten kokkien mukaan pastan keitinveden pitäisi muistuttaa lähes merivettä suolaisuudessaan. Suurin osa suolasta päätyy keitinveden mukana viemäriin, sen vuoksi sitä tarvitaan paljon antamaan makua pastaan.

Laitan tässä pastaruoassa pastaa normaalia annosta enemmän, koska käytännössä kastikkeena on lähinnä oliiviöljy. Muuten laitan noin 100 g pastaa jokaiselle, tässä pastaa tarvitaan nälkäiselle 125 g, jos muuta ei ole tarjolla. Alkuperäisessä ohjeessa ei käytetä lehtipersiljaa, mutta itse lisään sitä joukkoon usein. Välillä käytän tuoretta chiliä, välillä chilihiutaleita, kumpia kaapista sattuu löytymään.

Kuivakaapeista syntyviin aarteisiin aion jatkossa poimia ideoita myös Kivistössä-blogin arjen avuksi tarkoitetusta Syömään!-sarjasta, jossa on ehditty keittämään tätä samaa pastaa sekä tymäkkää nuudelilientä.

Pastaa aglio, olio & peperoncino
kahdelle

250 g pastaa – mieluiten spaghettia
3 valkosipulin kynttä
reilu loraus oliiviöljyä
kuivattuja chilihiutaleita tai 1 tuore chili (määrä riippuu vahvuudesta, mutta laita niin, että saat makua)
noin 1-2 rkl silputtua silolehtipersiljaa
mustapippuria
reilusti raastettua parmesania

1. Laita pastavesi kiehumaan. Kun vesi kiehuu lisää reilusti suolaa. Jos laitat suolan aiemmin, se valuu vain turhaan pohjalle, eikä anna makua.

2. Laita pasta kiehumaan ja ala valmistaa kastiketta. Laita öljy kylmälle pannulle ja lisää joukkoon valkosipulit pienenä silppuna ja chilihiutaleet. Kun öljy on kuumaa, valkosipulit ovat kauniisti kuullottuneita. Tämä on aika helppo keino estää niiden palaminen. Tämän ruokalajin voi nimittäin pilata ainoastaan polttamalla valkosipulin kitkeräksi.

3. Kaada keitetty pasta pannulle kastikkeen joukkoon ja kääntele öljy ja mausteet huolellisesti pastan joukkoon. Lisää joukkoon persilja ja reilusti parmesania. Rouhi joukkoon mustapippuria.

facebook
Arjen helpot ohjeet ja muut suosikit myös Facebookissa

Vääräoppista pastaa

Pasta All’amatriciana
Mistä sitä kiistelemään ellei makuasioista? Italiassa kaikki tietävät, mikä on ainoa oikea tapa valmistaa pasta All’amatriciana. Tämä olkoon minun oikea tapani – olkoon vaikka jonkun toisen mielestä täysin väärä.

Tosielämässä italialaiset eivät kuitenkaan itsekään osaa päättää, tuleeko all’amatricianaan sipulia vai ei, chilistä nyt puhumattakaan. Roomassa vannotaan sipulin nimeen ja vajaan sadan kilometrin päässä Amatricessä sitä ei vahingossakaan sotketa mukaan. Kumpikin tapa on tietenkin se ainoa oikea. Edes kastikkeen kanssa tarjottavasta oikeasta pastalaadusta ei ole syntynyt yhteisymmärrystä, bucatini lienee kuitenkin yleisin – tai siis useimpien mielestä se ainoa oikea. Ainoa asia, josta ei synny kiistaa on guanciale eli kuivattu sianposki: Siitä tunnistaa aidon All’amatricianan.

Suomessa pieleen alkaa mennä jo sen ainoan asian kanssa, josta Italiassa on päästy yhteisymmärrykseen: Guancialea ei meikäläisiltä tiskeiltä juurikaan saa, joten vaihdoin sen pancettaan. Ja siitä eteenpäinkin päästin mopon irti ihan kunnolla: Sipulia, valkosipulia, kuivattua chiliä ja lopullisena niittinä alkuperäisreseptille sardelleja ja tomaattipyrettä. Nuo yrtit tuossa päällä ovat varsinainen kerettiläisyyden huipentuma, mutta onneksi makuasioista jos mistä kannattaa kiistellä. Minä väitän, että lopputuloksena oli pirun maukas tomaattikastike. Vääräoppinen kyllä, mutta onko sillä nyt niin väliä.

Jos kaipaat arkeen pientä luksusta, näin saat sitä edullisesti: Hae Pasta Factorystä Teurastamolta samana päivänä tehtyä tuorepastaa ja valitse muutama ihanan kypsä tomaatti. Käytä pekonin sijaan pancettaa. Tähän kaikkeen luksukseen et saa montaa euroa tuhlattua – ja maku on joka sentin arvoinen. Todella maukkaaseen lopputulemaan pääsee kyllä myös hyvillä tölkkitomaateilla, kuivapastalla ja pekonilla eli ei huolta vaikka et sattuisi asumaan Helsingissä tai lähikauppasi valikoimassa ei ole pancettaa.

Ja kuten olen luvannut: Lokakuussa arkiruoka valmistuu noin puolessa tunnissa, eikä vaadi kahta kattilaa tai pannua enempää.

Pasta All’amatriciana (tai tomaatti-pekonipasta)
neljälle

500 g tuorepastaa tai 400 g kuivapastaa (esim. bucatini tai spagetti)

6-8 siivua pancettaa tai pekonia
1 rkl tomaattipyrettä
3 sardellifilettä (tai anjovista)
4 valkosipulin kynttä
1 pieni kuivattu chili (tai makusi mukaan) tai kuivattuja chilihiutaleita
1-2 sipulia
1 prk hyviä kokonaisia tölkkitomaatteja tai 8 kypsää tomaattia
ripaus ruokosokeria
suolaa, mustapippuria
pecorinoa tai parmesania

1. Hiero morttelissa sardellifileet, valkosipuli, tomaattipyree ja chili tahnaksi.

2. Paista pancetta tai pekoni rapeaksi ja kullanruskeaksi kuumalla pannulla. Nosta se pois pannulta.

3. Laske lämpöä ja kuullota sipuli pannulle jääneessä rasvassa kullankeltaiseksi. Älä päästä palamaan. Lisää sardelli-valkosipuli-tomaattipyree-chilitahna ja kuullota muutama minuutti.

4. Lisää kaltatut tomaatit pienehköinä paloina ja ripaus ruokosokeria. Leikkaa pancetta pieniksi paloiksi ja lisää kastikkeen joukkoon. Hauduta puolisen tuntia. Mausta suolalla ja mustapippurilla.

5. Sekoita kastike keitetyn pastan joukkoon ja raasta päälle reippaasti pecorinoa tai parmesania.

Lähteet: NY Times, Saku Tuomisen Aglio & Olio, Wikipedia. Reseptin pohjana olevan tahnan lainasin Dash and Bella -blogin kastikkeesta.

Kurkkaa myös suolaa&hunajaa-sivulle Facebookissa

Parempaa arkiruokaa

Jättikatkarapu-inkivääripasta
Hanna ja Alexander Gullichsenin uusi kirja lupaa parempaa arkiruokaa ja lunastaa lupauksensa.

Safkaa – parempaa arkiruokaa ilmestyi elokuussa ja ilmeisesti laatua arjen ruokahetkiin on kaivattu monissa kodeissa: Kirja on esimerkiksi Akateemisen myydyimpiä tietokirjoja. Sain kirjan Otavalta heti ilmestymisen jälkeen ja se on kulunut meillä ahkerasti varsinkin sohvannurkkalukemisena. Sen resepteistäkin testaukseen on päätynyt jo jokunen ja vielä useampi on kokeilulistalla.

Maxillia ja Raflaa pyörittävä pariskunta on takakannen tekstin mukaan koonnut kirjaan  parhaat ohjeet äidin aarteista, täydellisiä makuja ulkomaanmatkoilta ja omien ravintoloiden klassikoita. Viruksen lailla verkossa on kiertänyt mm. kirjan avokadopasta, joka on jättänyt varjoonsa muut kirjan ruoat. Viimeistään reseptin julkaisu Hesarissa tyhjensi ainakin pääkaupunkiseudulla hyllyt avokadoista ja pecorinosta.

Kaikkiaan kirjassa on yli 60 reseptiä, joista ilahduttavan moni houkuttaa kokkaamaan. Ohjeissa on uskallettu pysyä perusasioiden äärellä. Vaikka ohessa julkaisenkin kirjasta kokkaamani pastan, erityisesti sormiani syyhyttää kirjan klassikkoanti kuten haukimurekepihvit, Lindströmin pihvit ja tietenkin se Raflan kuuluisa lohi-avokadosalaatti.

Pidän kirjan tärkeilemättömyydestä. Resepteissä ei turhia kikkailla ja kuvat näyttävät uskottavasti siltä, että ne on otettu pääosin arjessa. Aitouden tunnetta lisää myös se, että samasta kirjasta löytyy yhtä lailla ohje merimiespihviin ja suklaafondanttiin. Kirjasta välittyy tunne, että tämä todella on kertomus yhden perheen ruokasuosikeista. Reseptit ovat Alexanderin, kuvat ja tekstit Chicling-blogistakin tunnetun Hannan.

Pidän myös Hanna Maulan taitosta – ja ihanasta mattapaperista. Varsinkin aukeamat, joilla kuva ja resepti ovat saaneet arvoisensa tilan hivelevät silmää. Ainoa mitättömän pieni asia, mikä minua häiritsi oli muutamat aukeamat, joihin oli laitettu monia reseptejä. Sivun yläreunaan varattu kapea kuvapaikka on haastava. Niihin laitettuina esimerkiksi varhaiskaalisalaatti (joka muuten on ihanaa kirjan reseptillä toteutettuna) tai pinaattilisuke eivät pääse oikeuksiinsa. Niistä on valittu kirjaan todella läheltä otetut kuvat. Mutta kuten todettu, tämä on pienenpieni kauneusvirhe. Muut kuvat ovatkin sitten sitäkin parempia: Ei ylenmääräistä stailausta, vaan kauniin yksinkertaisia kuvia, joissa ruoka nousee pääosaan.

Kokonaisuutena kirja on ehdottomasti suosittelemisen arvoinen ja valtaosa resepteistä sopii luvatusti arkeen. Ja myös sellaisille kokeille, jotka eivät jaksa ylenmäärin käyttää aikaa ruoanlaittoon. Hyvistä raaka-aineista kun saa maukasta vähän pienemmälläkin vaivalla.

Valitsin kirjan monista resepteistä julkaistavaksi oheisen pastan, koska se jos mikä on parempaa arkiruokaa. Valmistuu puolessa tunnissa ja vaikka jättikatkaravut nyt eivät hintansa puolesta ihan arkiruokaa ole, ohjeella kruunaa helposti työviikon perjantaina, kun haluaa vähän parempaa – mutta nopeasti. Tässä oma versioni – muutokset ovat minimaalisia ja niitä ohjasivat lähinnä puutteet keittiökaappieni valikoimassa.

Jättikatkarapu-inkivääripasta
kahdelle

1 pkt tuorepastaa tai noin 200 g kuivapastaa

1 prk hyviä säilöttyjä tomaatteja
2 valkosipulin kynttä
muutaman sentin pala tuoretta inkivääriä
1 pieni punainen chili (käytin peperoncinoa öljyssä)
ripaus ruokosokeria
6-8 raakaa jättikatkarapua tai tiikerirapua
oliiviöljyä
suolaa
mustapippuria
kourallinen silolehtipersiljaa (ohjeen mukaan basilikaa)

1. Laita pastan keitinvesi kiehumaan

2. Pilko valkosipuli ja chili. Raasta inkivääri.

3. Kuumenna öljy pannulla ja kuullota hetki valkosipulia, chiliä ja inkivääriä pannulla.

4. Lisää säilötyt tomaatit, mausta suolalla, mustapippurilla ja ripauksella sokeria. Hauduta kannen alla kymmenisen minuuttia miedolla lämmöllä.

5. Kuumenna toinen pannu, lisää öljy ja paista rapuja kuumassa öljyssä noin minuutti kummaltakin puolelta.

6. Lisää ne kastikkeen joukkoon. Lisää joukkoon kourallinen yrttejä ja sekoita kastikkeen sekaan pasta.

Etana, etana näytä sarves

Pinaatti-vuohenjuustopasta
Istutuslaatikoitteni tuotteliain kasvi on toistaiseksi ollut pinaatti, se on selättänyt etanatkin.

Blogiystäväni Nanna Kaikki äitini reseptit -blogista lupaili jossain vaiheessa talvea, että pinaatti on satoisa ja helppo. En olisi uskonut, kuinka satoisa se onkaan. En ole tehnyt mitään muuta kuin kylvänyt ja kastellut ja sitä vaan tulee ja tulee. Viereisen mizunan ovat etanat syöneet rei’ille, mutta pinaatti kukoistaa rinnalla.

Etana on viheliäinen lajike. Onneksi istutuksiini ei ole tullut niitä valtavia tappajaetanoita, mutta kyllä nämäkin ovat saaneet tuhoa aikaan. Olen kerännyt niitä nyt varmaan sata pois salaattieni kimpusta. Olen todennut tehokkaimmaksi tavaksi poimia käsin ensin kaikki, jotka onnistun sieltä löytämään ja sen jälkeen laitan yöksi olutansan kertakäyttömukista, johon sitten ne ryömivät. Etanavauhtia, mutta perille ovat päässeet kuitenkin. Olen joutunut huomaamaan, että vain pieni osa populaatiosta on persoja alkoholille eli olutansa tehoaa vain osaan ja loput joutuu noukkimaan käsin kuolemaan. Hidasta ja turhauttavaa, mutta ne ovat tehneet jo selvää kahdesta eri salaattilajikkeestani, nauriinvarsistani ja sen päälle steviasta, joten motivaationi on korkealla, vaikka se iljettävää hommaa onkin. Opin Soppakellarin Tuslalta, että etanat pitää tappaa ja hävittää huolellisesti. Niitä ei kannata heittää kompostiin eikä biojätteeseen, vaan tavalliseen sekajätteeseen tai uuniin. Saat niistä muuten entistä suuremman riesan.

Pinaattia on meillä syöty jo useaan kertaan mm. risotossa, erilaisissa salaateissa ja munakkaassa. Nyt oli vuorossa pasta. Niin kyllästynyt en kuitenkaan pinaattiin ole, ettenkö jo tietäisi, että tätä istutetaan ensi vuonnakin. Tuo kiitollinen kasvi saa minut tuntemaan itseni sankariviljelijäksi.

Jos on pinaatti kiitollinen kasvatettava, tämä pasta puolestaan on kiitollinen kokattava. Minimaalisesti pilkottavaa, pastan keitinveden kiehumisen jälkeen kymmenen minuuttia ja tuoksuva annos on lautasella. Paljon helpommalla ei ruokaa voi saada aikaan.

Pinaatti-vuohenjuustopasta
kahdelle

vajaa 200 g pastaa

noin 1/2 dl oliiviöljyä
75-100 g tuoretta pinaattia
2-3 valkosipulin kynttä
2 kesäsipulia tai salottisipulia
oliiviöljyä
1 dl kermaa
100-150 g pehmeää vuohenjuustoa (esim. Chavroux)
kourallinen silolehtipersiljaa ja basilikaa silputtuna
1-2 tl sitruunankuorta
reilusti mustapippuria

1. Kuumenna pastavesi kiehuvaksi. Pilko kastikeainekset valmiiksi, mutta älä aloita kastikkeen tekemistä, ennen kuin laitat pastat kiehumaan. Kastikkeen tekee alle 10 minuutissa. Keitä pasta.

2. Pastan kiehuessa kuumenna reilusti oliivilöljyä pannulla. Kuullota siinä valkosipuli ja sipuli. Älä päästä ruskistumaan eli malta kuullotella riittävän alhaisella lämmöllä.

3. Lisää pannulle pinaatti ja pyörittele sitä öljyssä muutama minuutti. Lisää kerma, vuohenjuusto ja raastettu sitruunankuori. Mausta kastike mustapippurilla ja lisää halutessasi suolaa. Kuumenna, kunnes vuohenjuusto on sulanut tasaiseksi. Lisää lopuksi yrtit ja sekoita kastike kypsän pastan joukkoon. Säästä hiukan pastan keitinvettä, voit tarvittaessa notkistaa kastiketta hiukan sillä.

4. Rouhi vielä pinnalle mustapippuria ja koristele yrttisilpulla.