Hello cupcake!

Limetti-unikonsiemenkuppikakut
Puunatun kiiltokuvaelämän takaa löytyi mukavia makuyhdistelmiä ja houkuttelevia reseptejä.

Ruotsalaisten suosikilta, Leila Lindholmilta, on syksyllä suomennettu uusi kirja Kuppikakkuja, ole hyvä!. Kirja on täynnä Amerikan herkkuja eli nimensä mukaisesti siinä on kattava valikoima erilaisia kuppikakkuja ja niiden rinnalla whoopie pie -leivoksia. Johtuuko sitten aiheesta, mutta omaan makuuni kirja on turhankin kliseisen amerikkalainen ja söpöstelevä. Täydellisesti stailattuja ihmisiä pastellinvärisen maalaisromantiikan ympäroimänä. Kirjan mainosteksti Lindholmin sivuilla kutsuu tutustumaan hänen unelmamaailmaansa. Ei keittokirja, johon itse ensimmäiseksi tarttuisin, mutta toisaalta monelle varmasti unelmien täyttymys.

Koska pidän kuitenkin Lindholmin monista resepteistä ja myös hänen edellisestä kirjastaan, päätin sulkea silmäni ylenmääräiseltä unelmahötöltä ja antaa kirjan ohjeille mahdollisuuden. Viimeaikaiseen bake-a-holic-vimmaani kirja on juuri sopiva. Kuppikakuissa ja whoopieissa on molemmissa lupaavia makuja: Pistaasipähkinöitä, inkivääriä, vadelmia, unikonsiemeniä, limettiä, marenkia. Kirja on jo hiirenkorvilla myös ensi kesää varten. Vai mitä sanotte tuoreilla marjoilla kuorrutetuista mazariinikuppikakuista tai raparperijuustokakkukuppikakuista?

Olen leiponut kirjan ohjeilla nyt muutamaan kertaan ja vielä monta reseptiä tulee päätymään kokeiluun. Maut ovat olleet joka kerta kohdillaan, mutta inkivääri-vadelmawhoopieiden rakenne oli minusta liian keksimäinen. Vakiomaistajani mielestä ne tosin olivat parasta, mitä koskaan olen leiponut. Palaan siis niihin, kun saan rakenteen kehitettyä sellaiseksi, kun minusta whoopien tulee olla.

Alla olevan reseptin valitsin kokeiltavaksi unikonsiementen vuoksi. Olen halunnut pitkään testata niitä makeissa leivonnaisissa. Resepti on sattumalta samanoloinen, kun kuppikakkusodan Ruotsissa laukaisseiden sitruunakuppikakkujen ohje. Hela Sverige bakar -ohjelmassa jaksovoiton nappasi Josephine mm. kyseisillä sitruunakuppikakuilla. Lindholm kimmastui Facebookissa, koska resepti oli hänen näkemyksensä mukaan hänen kehittämänsä. Seuraavana päivänä hän jo katui kimmastumistaan, mutta kuppikakkudebatti oli valmis. Faktisesti resepteillä ei ole tekijänoikeutta, mutta blogeissa reseptin kehittäjän mainitsemista pidetään kunnia-asiana. Monet reseptit ovat kuitenkin niin yleispäteviä, että niiden kehittäjää ei taida tietää kukaan.

Olen leiponut nämä kuppikakut nyt kahdesti ja tehnyt muutamia muutoksia reseptiin. Ensinnäkin puolitin unikonsiementen määrän ja vähensin hiukan limetin määrää. Vaihdoin myös kuorrutuksen heti ensimmäisellä kerralla. Reseptin mukaisesti siinä käytetään kermavaahtoa. Päädyin taas kerran vakioversiooni eli turkkilaisella jogurtilla ohennettuun tuorejuustoon, jota makeutin maltillisesti tomusokerilla ja vaniljasokerilla, raastoin sekaan myös hieman limetinkuorta. Minä olenkin enemmän hapannaama näissä asioissa, joten makean ystävät voivat toki pitäytyä myös kermavaahdossa.

Limetti-unikonsiemenkuppikakut
10 suurta kuppikakkua

3 kananmunaa
2 1/2 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
100 g voita
1 dl maitoa
1/2 dl unikonsiemeniä
4 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
ripaus suolaa
4 limettiä (raastetut kuoret ja mehu)

Kuorrute
150 g maustamatonta tuorejuustoa
4 rkl turkkilaista jogurttia
maun mukaan tomusokeria, vaniljasokeria ja raastettua limetinkuorta

Koristeluun
tuoreita vadelmia

1. Vatkaa kananmunat, sokeri ja vaniljasokeri vaaleaksi vaahdoksi.

2. Sulata voi ja sekoita maito sulatetun voin joukkoon. Lisää seos taikinaan.

3. Sekoita kuivat aineet keskenään ja nostele ne varovasti taikinan joukkoon. Kuivia aineita ei saa vatkata taikinaan, koska silloin siitä tulee liian tiivis.

4. Lisää joukkoon limettien mehu ja raastettu kuori.

5. Kaada taikina muffinssivuokiin. Paista 175 asteessa, kunnes ovat kypsiä. Omassa uunissani suuret muffinssit kypsyivät noin 20 minuutissa.

Kuppikakkuja, ole hyvä! on Kustannus Mäkelästä saatu arvostelukappale.

Mainokset

Miten avokadopastasta tuli vuoden SE resepti?

Suhtauduin avokadopastaan todella epäluuloisesti. Ajatus pastasta ja avokadosta yhdessä ei herättänyt minkäänlaista mielihalua ja synnynnäisenä skeptikkona voin huoletta jättäytyä hypetyksen äärellä viimeiseksi reliikiksi. Kun resepti kuitenkin levisi viruksen tavoin ja nosti samalla koko kirjan mahtaviin myyntilukemiin, minua alkoi kiinnostaa avokadopasta ilmiönä: Miten yhdestä ruokaohjeesta voi tulla tällainen hitti? 

avokadopasta-suolaa&hunajaa

Syksyn mittaan olen lueskellut lähes klassikoksi noussutta Malcolm Gladwellin The Tipping Point -kirjaa, jossa avataan ilmiöiden, trendien ja epidemioiden syntyä ja pohditaan, miksi toiset ilmiöt lentävät ja toiset jäävät jalkoihin, miten pieni joukko ihmisiä voi nostaa asioita muiden huulille tai ostoskoreihin. Suurimmat ilmiöt syntyvät aina osittain onnenkantamoisena, mutta  Gladwellin kirjassaan nostamat tekijät ovat helposti tunnistettavissa myös avokadopastan nousussa.

Ilmiöt ovat aina nousseet yksittäisistä ihmisistä ja pienistä edelläkävijöiden ryhmistä. Hanna ja Alexander Gullichsenin kirjoittaman Safkaa-kirjan taitavassa markkinoinnissa on luotettu verkostojen voimaan. Suositussa Chicling-blogissa on seurattu kirjan syntyä alkumetreiltä saakka, kirja sai ensimmäiset seuraajansa blogin ansiosta paljon ennen kuin painokoneet käynnistyivät. Bloggaajana Hanna tunsi omansa:  Mitään toista ruokakirjaa ei ole tuotu yhtä kattavasti ja systemaattisesti esille ruokabloggaajille. Se tuotti hedelmää: Ensimmäiset kirjoitukset ilmestyivät heti julkkareita seuraavana päivänä ja sen jälkeen niitä on tullut kymmeniä ja kymmeniä. Käsi ylös, kuka ei ole kirjoittanut Safkaa-kirjasta tai avokadopastasta blogissaan tai Facebook-päivityksessään?

Maailmaan mahtuu nykyään paljon ruokapuhetta. Ruoasta puhutaan, ruokaa kuvataan, ruokavalokuvia jaetaan sosiaalisessa mediassa. Harva vietti aikaa keittiössä tai ravintolassa muutama vuosi sitten kameran kanssa tai ainakaan levitti syömänsä ruoan ilosanomaa tuttavapiirissään. Avokadopastan leviäminen perustui juuri tähän: Pakkohan se oli kokeilla, saako tämä pasta minutkin itkemään. Ei saanut, mutta läheltä piti -viestit levisivät kuvineen Facebook-seinillä.

Avokadopasta on varmasti osoitus sosiaalisen median voimasta ilmiöiden alullepanijana, edelleen kuitenkin massamedia näytti mahtinsa juuri siinä, mihin se nimensä mukaisesti sopii – massojen tavoittamisessa. Olisiko kirjasta otettu painosta toisensa jälkeen, jos massamedia ei olisi tarttunut sosiaalisessa mediassa nousseeseen ilmiöön?  Aamutelevisio, naistenlehdet, media toisensa jälkeen on nostanut joko kirjan tai sen tekijät esille avokadopastan siivittämänä. Ilmiö sai ehkä alkunsa sosiaalisesta mediasta, mutta itse uskon, että käännekohta, joka räjäytti pankin oli ensimmäinen artikkeli laajalevikkisessä sanomalehdessä. Onnekkaasti se oli erittäin positiivinen juttu maan luetuimmassa päivälehdessä. Hesarin artikkelin jälkeen Stockalla myytiin ei-oota pecorinon suhteen. Sen jälkeen uutisten kierre sai pontta itsestään: Pecorinon, lehtipersiljan ja avokadon loppumisesta saatiin uutinen. Suuren yleisön tavoittamiseen tarvittiin edelleen joukkoviestimiä.

Gladwellin mukaan ilmiön leviämisessä kriittistä on siihen liittyvien viestin tarttuvuus. Onko mitään tarttuvampaa kuin rakkaustarinat? Avokadopastaan liitetty tarina, jonka mukaan pasta liikutti maukkaudellaan Hannan ensitreffeillä lähes kyyneliin, on varmasti ollut kriittisessä asemassa viestin leviämisessä. Rakkaus, tuo ikiaikainen kassamagneetti. Mikään määrä onnenkyyneleitä ei kuitenkaan olisi tehnyt maailman parhaasta tomaattikastikkeesta avokadopastan kaltaista hittiä. Avokadon ja pastan yllättävä ja outo liitto oli juuri se viimeinen kierre, joka teki asiasta kiinnostavan. Tätähän on pakko kokeilla. Lähtökohtaisesti sen ei pitänyt olla hyvää, mutta se on yllättänyt monet positiivisesti. Omastakin tuttavapiiristäni löytyy niitä, jotka lappavat sitä suoraan kattilasta ja niitä, joiden mielestä siitä vouhkaaminen on lähinnä paljon melua tyhjästä. Niitä, jotka ovat ihastuneet on keskustelun perusteella paljon, paljon enemmän.

Resepti on myös riittävän helppo, jotta se voi levitä kulovalkean tavoin. Muutama ainesosa, vähän pilkkomista ja pastan keittämistä. Siihen pystyy suurin osa suomalaisista kotikokeista. Ainekset ovat helposti saatavilla, eivätkä maksa maltaita. Murun taivaallinen tryffelirisotto, joka aloitetaan liemen keittämisestä ja sisältää kalliita, hankalasti saatavia raaka-aineita ei koskaan valloittaisi samassa mittakaavassa suomalaisia keittiöitä.

Gladwell muistuttaa, ettei yksikään ilmiö ei synny erillisenä ympäröivästä todellisuudesta. Avokadopastan synnyssä avainasemassa onkin nähdäkseni ollut yllättävä taho, jota ei tässä yhteydessä ole juuri esiinnostettu, nimittäin useimpien naapurustosta tuttu K. Taikasana on syöntikypsä avokado. Muutama vuosi sitten Pohjolan perällä oli avokadojen kehitysmaa, jossa vaihtoehtoina olivat raaka ja mätä, pahimmassa tapauksessa yhdistyneenä samassa hedelmässä. Avokadon ystävät kypsyttivät hedelmiä sanomalehtiin käärittyinä ja mieliteko piti osata aavistaa jo päiviä etukäteen, silti kypsyminen oli tuurissaan. Avokadopastasta olisi tuskin syntynyt hittiä, jos ensimmäiset kokeilijat olisivat hampaat irvessä syöneet puoliraa’asta tai puolimädästä avokadosta kokattua pastaa. Tuskinpa Facebookissa ja blogeissa olisi kauaa intoiltu kitkerästä ja tympeästä pastasta. Markkinointi & mainonta -lehden mukaan Keskossa oli haistettu Ruotsin vahva avokadotrendi jo huomattavasti ennen avokadopastaa. Markkinoille tuotiin syöntikypsät Pirkka-avokadot, joiden myynnin kasvu oli eksponentiaalinen jo ennen tätä syksyä. Tänä syksynä ne onkin sitten viety käsistä. Ilmiön synnylle olivat ajan lisäksi kypsiä myös avokadot.

Siinä vaiheessa kun äitini kysyi: ”Oletko kuullut uudesta keittokirjasta, jonka on tehnyt joka bloggaaja? Se voisi olla mukava joululahja”, ajattelin, että suuri yleisö on nyt saavutettu. Seuraukset ovat olleet sen mukaiset: Viides painos keittokirjasta puolen vuoden sisällä julkaisusta, vakiopaikka ostetuimpien tietokirjojen joukossa, paikka suuren kirjakauppaketjun joulumainonnassa, avokadopastasta Googlen Zeitgeist-raportin mukaan hauissa eniten nousussa ollut ruokaresepti.

Kirja on toki hyvä ja vakiinnuttanut paikkansa meidänkin keittokirjahyllyssämme, mutta tällaisessa menestyksessä on ollut onni myötä. Onnea on avitettu taitavalla markkinoinnilla ja lisäksi aika oli kypsä avokadopastan kaltaiselle uudelle yllättävälle ruoalle. Miten tuollainen menestysresepti toistetaan? Odotan mielenkiinnolla seuraavaa yllättäjää. Mitä syitä te keksitte sille, miksi se tällä kertaa oli juuri avokadopasta?

***

Pakkohan nyt viimeistään oli sitten testata myös se itse pasta. Ei meilläkään kyyneliä vuodatettu – ei lähimainkaan, mutta epäilevä tuomas joutui kyllä kääntämään takkinsa: Hyvä, virkistävän erilainen pasta, jota on ehditty kokkaamaan jo useampaan otteeseen. Olen lisännyt hiukan chilin määrää ja valikoin aina pienehkön limetin, jotta limetti ei lyö kaiken muun yli. Ilman limettiä pastasta tulee todella löysä eli liikaa sitä ei kannata vähentää. Muuten mennään uskollisesti alkuperäisen ohjeen mukaan.

Avokadopasta 
kahdelle

1 avokado
1 pieni valkosipulin kynsi
puolikas chili (siemenet poistettuna)
1/4 dl oliiviöljyä
1/2 limetin mehu
kourallinen lehtipersiljaa
kourallinen basilikaa
1/2 dl pecorinoa
1/2 dl parmesania
suolaa
mustapippuria

200-250 g spaghettia

1. Laita pastan keitinvesi kiehumaan. Mausta se kunnolla suolalla, kun se kiehuu. Lisää pasta kattilaan ja keitä ohjeen mukaan al denteksi.

2. Pastan kiehuessa pilko avokado, valkosipulit, chili ja yrtit kulhoon. Erityisesti valkosipuli kannattaa vetää todella pieneksi, valkosipulin palaset eivät maistu raakana erityisen hyvälle. Raasta joukkoon juustot, mausta suolalla ja pippurilla. Sekoita kaikki ainekset keskenään ja maista, että kastike on riittävän suolaista.

3. Ota noin desin verran pastan keitinvettä sivuun. Valuta pasta. Kaada se kastikkeen joukkoon ja sekoita kunnolla sekaisin. Lisää keitinvettä tarpeen mukaan (noin 1/2 desiä).

facebook

 

Ruokapuheita myös suolaa&hunajaa Facebook-sivulla.

Hulluna Muruun

Tryffelirisotto
Murun tarina koukuttaa. Kuka voisi olla rakastumatta ravintolaan, jonka keittiömestari lehtijuttujen mukaan kerää herkkutatit ravintolaan aamulenkillä Paloheinässä ja on valjastanut savolaiset eläkeläiset kasvattamaan tuoreita ja puhtaita raaka-aineita Murua varten kotipihoillaan? Tarinaa vahvistetaan myös juuri ilmestyneessä Murun keittokirjassa.

Tarina intohimolla hyvään ruokaan, viineihin ja asiakaspalveluun suhtautuvista nuorista ammattilaisista höystettynä julkisuudesta tunnetuilla omistajilla on purrut sekä mediaan että asiakkaisiin. Ravintola on täynnä ilta toisensa jälkeen, yhä edelleen kaksi vuotta ovien avaamisen jälkeen.

Glorian Ruoka & Viini valitsi Murun vuoden parhaaksi ravintolaksi ja totesi samalla, että toisin kuin monia muita menestyneitä ravintoloita Murua ei helposti monisteta. Muru on nimittäin murulaisten summa, sen erottaa muista ennenkaikkea paneutuva palvelu. Välitön ja ystävällinen, samalla todella asiantunteva. Ei pönöttämistä, vaan iloa ja osaamista. Siksi onkin luontevaa, että Murun juuri ilmestynyt keittokirjakin on rakennettu ravintolan voimanelikon: Henri Alenin, Nicolas Thieulonin, Timo Linnamäen ja Samuil Angelovin varaan. Se on kertomus heidän ja muiden murulaisten vuorokaudesta höystettynä yli 50 reseptillä ja viinisuosituksella.

Murun konstailematon bistroruoka on mitä oivallisinta keittokirjaan. Se on ruokaa, jossa kotonakin pystyy onnistumaan, mutta samaan aikaan resepteissä on oivalluksia. Tavoitteena on tehdä kunniaa hyville raaka-aineille. Kuten Henri Alén toteaa kirjassa: Ei sirkustemppuja, vaan simppeliä, tuoretta ja hyvänmakuista ruokaa. Yksinkertaisuus on toki suhteellista, mutta reseptiikan ja ensimmäisten kokeilujen perusteella kirjan reseptit eivät ole ylivoimaisia. Osa haastaa kokeneemmankin kotikokin, osa syntyy kuitenkin aika pienellä vaivalla ja kaikissa ollaan hyvällä tavalla perusasioiden äärellä.

Tekijöiden kommentit ja tarinat reseptien yhteydessä loivat mielikuvan, että jokainen ohje on valittu keittokirjaan harkiten. Sain arvostelukappaleen reilu viikko sitten ja parin ensimmäisen kokeilun perusteella reseptiikka toimii. Odotan jo nyt mm. made- ja raparperisesonkia. Onneksi mukana on myös esimerkiksi Murun mahtava hapankirsikkachutney. Se on koukuttavan hyvää. Reseptien lisäksi rakastuin kirjan kuviin: Sopivasti arjenmakuiset kuvat työstä ja sen tekijöistä sekä yksinkertaiset ruokakuvat, jotka saivat ruoan loistamaan.

Ravintola-alaan perehtymättömälle kirja on kiinnostava läpileikkaus siitä, mitä ravintolan pyörittäminen käytännössä on. Niinkin pienessä ravintolassa kuin Muru homman pyörittämiseen tarvitaan ainakin paljon kahvia ja tupakkaa. Kirjan sivuilla pudotellaan kiinnostavia anekdootteja ja lukuja ravintolan arjesta. Murun sommelierien maineesta kertonee eniten se, että kirjan mukaan ravintolassa juodaan illan mittaan melkein 60 pulloa viiniä – ja kaksi olutta. Lukukokemuksenakin harvinaisen mielenkiintoinen keittokirja, vaikkakin tekstiä olisi joltain osin voinut vielä kiteyttää. Onneksi meno parani, kun päästiin turhaan kirjaan nostettujen aamutoimien kuvailusta töihin, mutta yksi editointikierros olisi tehnyt tekstille terää.

Kirja on toistaiseksi testaamistani syksyn keittokirjoista ehdoton suosikkini: Pääasiassa ranskalaisen keittiön perinteille uskollisia mutta samalla riittävän omaperäisiä reseptejä. Kirjasta tulee välittömästi pakottava tarve kutsua kauheasti ystäviä kylään ja ilahduttaa heitä hyvällä ruoalla. Ei sellainen kirja voi olla huono. Selailen kirjaa ilta toisensa jälkeen ja suunnittelen mitä meillä syödään seuraavan vuoden ajan.

Valitsin kirjasta testaamistani resepteistä julkaistavaksi tryffelirisoton oikeastaan kolmesta syystä. Ensinnäkin Henri Alén tunnustaa kirjassa vakavahenkisen addiktionsa tryffeliin. Tuolla mustalla kullalla kuorrutetaan jopa munakokkeli ja ensimmäisen neljän kuukauden aikana Muruun oli tilattu tryffeleitä 7 000 eurolla. Se johti tryffelinostolakkoon, joka tosin rikottiin samantien. Toiseksi en ole koskaan tehnyt mitään itse tryffelistä (Masutoaitemussa ja Campasimpukassa näytettiin mallia tryffelipastalla). Se ei kuulu keittiömme vakioraaka-ainevarastoon – tuskin kovin monen muunkaan. Kolmanneksi Italiasta ostetut tuliaistryffelit – ihan paikallisesta Sparista, ei todellakaan niitä hienoista hienoimpia – olivat poltelleet kaapissa jo turhan kauan. Olisi ollut synti päästää ne pilalle.

Resepti on ohessa sellaisena kuin sen tein. Se on muuten täysin uskollinen alkuperäiselle, mutta kanaliemi syntyi meillä ihan kuutiosta, vaikka juuri liemessä onkin risoton salaisuus. Lisäksi tryffeliä oli hiukan ohjetta vähemmän, määrää ohjasi purkissa olleen tryffelin määrä. Sillä mentiin, mitä oli käytettävissä. Olen lisännyt nesteen määrää, risoton olisi pitänyt olla löysempi. Kaikkea nestettä ei ole pakko käyttää, tarkkaile kypsyysastetta ja pidä huolta, että risotto on kuvan versiota löysempi.

Hyvän tryffelirisoton salaisuus on kirjan mukaan riisissä. Kunnollinen risottoriisi (abrorio tai carnaroli) on toki lähtökohta, mutta tässä risotossa se käytetään tryffelillä maustettuna. Päivää ennen tryffelit laitetaan talouspaperiin käärittynä riisin joukkoon antamaan riisiin hieno maku.

Tryffelirisotto
reilu annos kahdelle, väliruokana kolmelle.

20 g mustaa tryffeliä
2 1/2 dl tryffelillä maustettua risottoriisiä
1 rkl oliiviöljyä
1 salottisipuli
1 hyvin pieni valkosipulinkynsi
n. 7 dl kanalientä (kaikki ei välttämättä mene)
2 dl valkoviiniä
1 1/2 rkl voita
1/2 dl parmesania raastettuna
suolaa
mustapippuria

1. Kääri tryffelinpala talouspaperiin ja laita se riisin joukkoon vähintään päiväksi.

2. Hienonna salottisipuli ja valkosipuli. Lämmitä kanaliemi kuumaksi ja raasta sinne puolet tryffelistä.

3. Kuullota öljyssä kattilassa sipuleita ja risottoriisi.

4. Lisää nestettä (kanalientä ja valkoviiniä) kauhallinen kerrallaan, seuraava kauhallinen, kun edellinen on imeytynyt. Kypsennä risottoa lientä lisäten ja sekoittaen noin 14-15 minuuttia tai kunnes riisi on kypsää (älä keitä yli, risottoriisissä pitää olla purutuntuma).

5. Kun risoton rakenne on puuromainen ja melko löysä, lisää joukkoon voi ja parmesanraaste. Mausta suolalla ja pippurilla ja viimeistele ohueksi höylätyillä tryffelilastuilla.

HENRI ALÉN, TIMO LINNAMÄKI, NICOLAS THIEULON, SAMUIL ANGELOV, IINA THIEULON: Muru. Valokuvat: Niko Backström. Kustannusosakeyhtiö Teos.

Parempaa arkiruokaa

Jättikatkarapu-inkivääripasta
Hanna ja Alexander Gullichsenin uusi kirja lupaa parempaa arkiruokaa ja lunastaa lupauksensa.

Safkaa – parempaa arkiruokaa ilmestyi elokuussa ja ilmeisesti laatua arjen ruokahetkiin on kaivattu monissa kodeissa: Kirja on esimerkiksi Akateemisen myydyimpiä tietokirjoja. Sain kirjan Otavalta heti ilmestymisen jälkeen ja se on kulunut meillä ahkerasti varsinkin sohvannurkkalukemisena. Sen resepteistäkin testaukseen on päätynyt jo jokunen ja vielä useampi on kokeilulistalla.

Maxillia ja Raflaa pyörittävä pariskunta on takakannen tekstin mukaan koonnut kirjaan  parhaat ohjeet äidin aarteista, täydellisiä makuja ulkomaanmatkoilta ja omien ravintoloiden klassikoita. Viruksen lailla verkossa on kiertänyt mm. kirjan avokadopasta, joka on jättänyt varjoonsa muut kirjan ruoat. Viimeistään reseptin julkaisu Hesarissa tyhjensi ainakin pääkaupunkiseudulla hyllyt avokadoista ja pecorinosta.

Kaikkiaan kirjassa on yli 60 reseptiä, joista ilahduttavan moni houkuttaa kokkaamaan. Ohjeissa on uskallettu pysyä perusasioiden äärellä. Vaikka ohessa julkaisenkin kirjasta kokkaamani pastan, erityisesti sormiani syyhyttää kirjan klassikkoanti kuten haukimurekepihvit, Lindströmin pihvit ja tietenkin se Raflan kuuluisa lohi-avokadosalaatti.

Pidän kirjan tärkeilemättömyydestä. Resepteissä ei turhia kikkailla ja kuvat näyttävät uskottavasti siltä, että ne on otettu pääosin arjessa. Aitouden tunnetta lisää myös se, että samasta kirjasta löytyy yhtä lailla ohje merimiespihviin ja suklaafondanttiin. Kirjasta välittyy tunne, että tämä todella on kertomus yhden perheen ruokasuosikeista. Reseptit ovat Alexanderin, kuvat ja tekstit Chicling-blogistakin tunnetun Hannan.

Pidän myös Hanna Maulan taitosta – ja ihanasta mattapaperista. Varsinkin aukeamat, joilla kuva ja resepti ovat saaneet arvoisensa tilan hivelevät silmää. Ainoa mitättömän pieni asia, mikä minua häiritsi oli muutamat aukeamat, joihin oli laitettu monia reseptejä. Sivun yläreunaan varattu kapea kuvapaikka on haastava. Niihin laitettuina esimerkiksi varhaiskaalisalaatti (joka muuten on ihanaa kirjan reseptillä toteutettuna) tai pinaattilisuke eivät pääse oikeuksiinsa. Niistä on valittu kirjaan todella läheltä otetut kuvat. Mutta kuten todettu, tämä on pienenpieni kauneusvirhe. Muut kuvat ovatkin sitten sitäkin parempia: Ei ylenmääräistä stailausta, vaan kauniin yksinkertaisia kuvia, joissa ruoka nousee pääosaan.

Kokonaisuutena kirja on ehdottomasti suosittelemisen arvoinen ja valtaosa resepteistä sopii luvatusti arkeen. Ja myös sellaisille kokeille, jotka eivät jaksa ylenmäärin käyttää aikaa ruoanlaittoon. Hyvistä raaka-aineista kun saa maukasta vähän pienemmälläkin vaivalla.

Valitsin kirjan monista resepteistä julkaistavaksi oheisen pastan, koska se jos mikä on parempaa arkiruokaa. Valmistuu puolessa tunnissa ja vaikka jättikatkaravut nyt eivät hintansa puolesta ihan arkiruokaa ole, ohjeella kruunaa helposti työviikon perjantaina, kun haluaa vähän parempaa – mutta nopeasti. Tässä oma versioni – muutokset ovat minimaalisia ja niitä ohjasivat lähinnä puutteet keittiökaappieni valikoimassa.

Jättikatkarapu-inkivääripasta
kahdelle

1 pkt tuorepastaa tai noin 200 g kuivapastaa

1 prk hyviä säilöttyjä tomaatteja
2 valkosipulin kynttä
muutaman sentin pala tuoretta inkivääriä
1 pieni punainen chili (käytin peperoncinoa öljyssä)
ripaus ruokosokeria
6-8 raakaa jättikatkarapua tai tiikerirapua
oliiviöljyä
suolaa
mustapippuria
kourallinen silolehtipersiljaa (ohjeen mukaan basilikaa)

1. Laita pastan keitinvesi kiehumaan

2. Pilko valkosipuli ja chili. Raasta inkivääri.

3. Kuumenna öljy pannulla ja kuullota hetki valkosipulia, chiliä ja inkivääriä pannulla.

4. Lisää säilötyt tomaatit, mausta suolalla, mustapippurilla ja ripauksella sokeria. Hauduta kannen alla kymmenisen minuuttia miedolla lämmöllä.

5. Kuumenna toinen pannu, lisää öljy ja paista rapuja kuumassa öljyssä noin minuutti kummaltakin puolelta.

6. Lisää ne kastikkeen joukkoon. Lisää joukkoon kourallinen yrttejä ja sekoita kastikkeen sekaan pasta.

Sunnuntaikirjeitä Suomesta briossien kera

Philippe Guicheteau: Sunnuntaikirjeitä Suomesta
Briossit
Yksi hyvän mielen kirjasuosikeistani ansaitsee tulla nostetuksi esille, vaikka pokkariversionkin ilmestymisestä on jo parisen vuotta. Sunnuntaikirjeitä Suomesta tarkastelee Suomea ranskalaisesta näkökulmasta ironisesti mutta kuitenkin lämmöllä. Aika usein osuu ja uppoaa, vaikka kirja on kirjoitettu yli kymmenen vuotta sitten. Olkoon tämä ranskalainen näkemys helmikuun teemaan.

Kirja on syntynyt Suomeen ranskaa opettamaan muuttaneen Philippe Guicheteaun kirjeistä ystävälleen kotikonnuille. Hän tuli Suomeen jo 1989 ja vieraassa kulttuurissahan aistit ovat terävimmillään havaitsemaan uuden asuinympäristön kummallisuudet. Kirjan kirjeet ovat ymmärtääkseni kirjoitettu useamman vuoden aikana, niin tarkalla kynällä suomalainen mielenmaisema on maalattu. Lopputulos on hykerryttävä, mutta ei missään nimessä pelkästään myötäsukainen.

Kirja vastaa täydellisesti suomalaisten epävarmuuden siivittämään huoleen: Mitähän muut meistä mahtavat ajatella. Kovin huonolla itsetunnolla varustetun ei kannata kirjan näkemykseen tutustua, Philippe Guicheteau (tai kuten sukunimi suomalaisten suussa vääntyy Philippe…Herra Jumala! tai Philippe… onpa vaikea sukunimi) ei tyydy pelkästään silittelemään myötäkarvaan. Kirja on täynnä oivaltavia huomioita ja tuoreita näkemyksiä.  Kirjassa ihmetellään suomalaista elämänmenoa välillä myös aika terävästi ja monia näkemykset saattavat myös ärsyttää. Itsekään en aina ole hänen kanssaan samaa mieltä, mutta se juuri on kirjan suola.

Suomalainen aikakäsitys, hätäsisu ja luontosuhde tulevat käsiteltyä ranskalaisesta näkökulmasta. Enää en voi sopia treffejä Stockan kellon alle muistamatta kirjassa kuvattua suomalaisten odotusrituaalia Stockmannin valvovan silmän alla: Katse Stockan kelloon, rannekelloon, vaivaantunutta painonsiirtoa ja kaikki alusta. Miksi ei odottaisi mukavasti lämpimässä – tai mikä parasta viettäisi aikaa mukavasti ja odottaminen hoituisi siinä sivussa. Seurana vaikkapa Sunnuntaikirjeitä Suomesta.

* * * * *

Tähän kirjaan sopivin resepti olisi ehdottomasti fasaanipata. Kirjassa Helsingin Malmille vierailulle saapunut isä näkee takapihan kesyssä fasaanissa potentiaalisen paistin ja pistää siltä niskat nurin – ja äti nylkee sen sukkelasti parvekkeella. Meilläpäin ei ole tapana metsästää fasaaneja kaupunkiolosuhteissa, eikä varsinkaan paljain käsin, joten jätän tällä kertaa fasaanit rauhaan. Luulen, että minulta jäisi kaula katkaisematta.

Olen  jo pitkään halunnut tehdä briosseja, joita saa Suomesta aivan liian harvoista paikoista. Reseptiikassa nojauduin Viva Ciabattan briosseihin siitä yksinkertaisesta syystä, että Aleksi on taitava ja asialleen omistautunut. Tein omistani kuitenkin suolaisemman version ja lisäsin niihin pinjansiemeniä.

Jos et ole poikkeuksellinen voimanyrkki, taikina kannattaa tehdä yleiskoneella, koska sitä vaivataan ja vaivataan loputtomasti, mutta lopputulos palkitsee. Tämä oli ensimmäinen taikinani yleiskoneella ja ihmettelen enää, miksi en ole kaivanut laitakokin aikoinaan mukanaantuomaa konetta aikaisemmin esiin, eihän näin täydellistä taikinaa ole olemassakaan. Kymmenen vuoden toimettomuuden jälkeen kone pääsee jatkossa huomattavasti useammin tositoimiin ja minä olen liikuttunut, taisin juuri päästä niin lähelle täydellistä briossia, kuin näillä taidoilla on mahdollista. No, ulkonäköä ei lasketa, mutta pitäähän sitä jättää kehittymisen varaa.

Ja työkavereille tiedoksi, ne olivat paljon, paljon parempia leivontapäivänä.

Pinjansiemenbriossit
noin 15 kpl

185 g maitoa
2 munaa
30 g hiivaa
390 g jauhoja
50 g pinjansiemeniä
11 g sokeria
1 tl suolaa
165 g pehmeähköä voita

1. Paahda pinjansiemenet ja halutessasi voit myös hiukan rouhia niitä.

2. Sekoita kaikki ainekset voita lukuunottamatta kunnolla sekaisin yleiskoneessa ja vaivaa noin viisi minuuttia.

3. Lisää voi kolmessa-neljässä osassa. Seuraava erä, kun edellinen on kunnolla sekoittunut taikinan joukkoon.

4. Vaivaa taikinaa yleiskoneella vielä parikymmentä minuuttia tai kunnes siinä on kunnon sitko.

5. Anna nousta muovin alla pari tuntia (tai yön yli jääkaapissa, jos haluat tarjota näitä aamulla).

6. Leivo briosseiksi esim. muffinssivuokiin, voitele ja anna kohota vielä tunti. Jos haluat autenttisen näköisiä briosseja, käy kurkkaamaan Viva Ciabattan Aleksin vinkit. Kannattaa huomioida, että taikina nousee todella paljon, eli aika pieni nokare vuoan pohjalla riittää. Voitele uudestaan ja paista 185 asteessa. Itse tein keskikokoisia versioita, niiden paistaminen vei vajaan vartin.

Vai maistuisiko sittenkin:

                             
Runebergin tortut                        Raejuustomuffinssit                         Vaivaamaton leipä

Ehtaa kasaria

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Kana-currykastike
Syksyn vaikuttavin lukuelämys avasi minulle uuden näkökulman viime vuosikymmenien Suomeen. Ruokamuistoissa se innosti palaamaan 80-luvulle.

Kun aloin kirjoittaa blogia, ajatuksena oli myös nostaa esille kirjahelmiä. Ensimmäistäkään postausta aiheesta en ole kuitenkaan saanut aikaiseksi. Kirjoista kirjoittaminen on osoittautunut vaikeammaksi, kuin luulinkaan. Jatkossa aion kuitenkin nostaa satunnaisesti myös lukuelämyksiä ja yhdistää postaukseen kirjan henkeen sopivan ruoan.

Syksyn ehdottomasti vaikuttavimpia lukuelämyksiä on ollut Miika Nousiaisen Metsäjätti. Se on tarkka ajankuvaus 1980-2000-lukujen Suomesta teollisuuspaikkakunnalla tehtaan piipun varjossa. Se on kasvukuvaus kylän omasta pojasta, joka palaa lapsuuspaikkakunnalleen saneeraajan roolissa. Nousiainen on kuvannut kirjaa kuin esikoisekseen, niin paljon se poikkeaa hänen aiemmista tragikoomisista teoksistaan. Kirjassa on ilmeisen paljon myös omakohtaisia kokemuksia, sillä hänen isänsä ja veljensä ovat ymmärtääkseni työskennelleet metsäteollisuuden palveluksessa.

Olen itse melko samanikäinen Nousiaisen kanssa ja minuun teki vaikutuksen tarkalla kynällä kuvattu 80-luvun Suomi. Vaikka itse olen kotoisin huomattavasti suuremmalta paikkakunnalta, sen aikainen kulttuuri oli vaihtoehtojen puutteessa nykyistä yhtenäisempi. Pystyin siis samaistumaan kirjan kuvaamaan lapsuuteen, ja ajan ilmiöt tuntuivat hyvin tutuilta. Itse en muista aikaa niin politisoituneena vastakkainasettelun aikana, kuin se kirjassa kuvataan ja omat muistot ovat huomattavasti huolettomammat ja lämpimämmät. Kyllä varmasti myös tehtaan porteista mentiin onnellisiin koteihin.

Nykyajan kvartaalikapitalismi näyttäytyy kirjassa raakana ja sitä se usein saattaa ollakin. Itse olen kuitenkin sen verran idealisti, etten halua uskoa täydellisen tunteettomaan ja empatiakyvyttömään johtajuuteen. Vastakkainasettelu hyvän ja pahan välillä on tietenkin dramaturgisesti kiinnostava, mutta yksisilmäiseen musta-valkoisuuteen tarinassa ei onneksi sorruta.

Rankasta aiheestaan huolimatta kirja ei kuitenkaan ole ahdistava vaan hyvin koskettava, ja minusta siinä on myös paljon toivoa. Ehdottomasti oman syksyni vaikuttavin lukuelämys, ajatuksia herättävä kirja, jonka pariin tulen poikkeuksellisesti palaamaan varmasti toisenkin kerran jo pelkästään Nousiaisen nautinnollisen kielen takia.

*****

Kana-currykastike

Kirja on toki myös viiltävä kuva tästä ajasta ja luokkaeroja havainnollistettiin myös ruoan kautta. Törmälän kaupan valikoima ei vastannut pääkaupunkilaisten makutottumuksia vielä nykypäivänäkään. Itse halusin kuitenkin palata 80-luvun tunnelmiin, kun broilerit kaivettiin kokonaisina pakastealtaasta.

Kävimme joskus keskustelun työkavereideni kanssa kunkin turvaruoasta (Kulinaarimurulasta poimimani Kati Tervon mainio käännös soul foodille). Minulle turvaruoka on äidin kanakastike, joka keitettiin kasaan edellisen päivän uunikanan rippeistä. Sisareni kanssa suhteemme curryn tuoksuun ja kastikkeeseen on edelleen erinomaisen lämmin. Siitä turvaruoassa lieneekin kysymys, se edellyttää vuosien mittaan kultautuneita lapsuusmuistoja.

Kokkaan tätä itselleni, kun olen yksin kotona. Nykyään tosin oikaisen pakastealtaan sijaan grillitiskin kautta. Aluksi mietin, ettei kukaan nyt näin  yksinkertaisesta ruoasta ole kiinnostunut, mutta sitten minulle selvisi tuttavapiirissäni tehdyssä kyselyssä, että aikalaisteni kouluruokasuosikkien kärkipäässä on kanaviillokki. Tässä siis oikotie onneen ilman mitään kikkailuja. Samalla periaatteella otin myös kuvan. Ruokalajin luonteen vastaista olisi ollut yrttikikkailu tai muunlainen stailaaminen. Se on räps ja haarukka käteen.

Kana-currykastike 80-luvulta
2 hengelle

1 rkl voita
3 rkl vehnäjauhoja
4-5 dl vettä
1 kanaliemivalmiste (en usko, että näiden e-koodeista oltiin huolestuneita 80-luvulla)
grillattua broileria (yksi rintaleike riittää kahdelle)
currya maun mukaan
(suolaa tai muita mausteita, jos nyt haluat kikkailla)

1. Sulata voi kattilassa. Lisää vehnäjauhot ja kypsennä niitä jonkin aikaa, mutta älä  anna ruskistua eli pidä lämpötila riittävän alhaisena.

2. Lisää vesi vähitellen kunnolla sekoittaen. Lisää kanaliemivalmiste. Keittele kunnes kastike sakenee. Ole kärsivällinen se vie jonkin aikaa. Lisää joukkoon curry ja lopuksi kana paloiteltuna melko pieniksi paloiksi. Keitä, kunnes kana on lämmennyt.

Vai maistuisiko sittenkin:

                                       
Kermainen pasta                              Kukkoa viinissä                           Pappardelle con salsiccia