Palvelukseen halutaan: Personal farmer

Ruusukaalipaistos
Kurkkumätä, etanainvaasio, citykanit ja tomaattien raskausarvet. Rutkasti yrttejä, pinaattia ja porkkanoita. Siinäpä lyhyesti ensimmäisen viljelykesäni sato.

Toukokuussa raahasimme naapurin kanssa viljelylaatikot kerrostalomme pihaan. Toivoa täynnä tyhjensin taimimyymälän, kannoin säkkikaupalla luomumultaa laareihin, istutin lajikkeen jos toisenkin ja aloin odottaa satoa. Kuvittelin lähteväni nöyrästi liikkeelle ja tiedostin rajalliset kykyni. Vihertumpelona tartuin kirjoihin ja päätin selättää vähäiset taitoni.

Nyt lienee jo korkea aika todeta, että  kesän hehkein satokausi alkaa olla ohitse ja tyydyn listaamaan tappiot. Kukkakaali – kanin ruoaksi. Kesäkurpitsa – kurkkumädän uhri. Kyssäkaali, meirami, muutamat salaattilajikkeet ja moni muu kasviparka – etanoiden rei’ittämiä. Tomaatti – hirvittävä määrä raakileita, jotka eivät kypsy millään. Olin jo hakemassa niitä sisälle turvaan, kypsymään omenan kylkeen, kun löysin osan niistä haljenneina kuin raskausarvilla. Kylmä taisi voittaa tomaattiparat, kymmenistä tomaateista yksi on hailakanoranssi, mutta sitäkään ei hyvällä tahdollakaan voi kypsäksi sanoa. Kukkaa ja uutta raakiletta vuodenajoista sekaisin mennyt taimipolo kuitenkin edelleen pukkaa tulemaan ahkerasti.

Kyllä eivät nyt puolelle suvulle perunat kasvattaneet isovanhempani katsoisi hyvällä pojantyttären avuttomia ponnisteluja. Montaa kokemusta, mutta ei kovin montaa mansikkaa tai kesäkurpitsaa rikkaampana siirrytään syksyn viettoon. Ei kasvanut täällä paljon mitään porkkanoita ja yrttejä kummempaa. Mutta onneksi niitä sentään sitten puskittain. Tunsin itseni  hetkellisesti suurtilalliseksi, kun jaoin sisarelleni retiisejä, yrttejä, porkkanoita ja kesäkurpitsoja – no, ollakseni tarkka kesäkurpitsan. Yhden niistä kolmesta kurkkumädältä välttyneestä.

Kesän aikana opin yhtä sun toista, opeista tärkeimmän ainakin eli vähemmän on enemmän. Vähemmän lajeja, harvempaan istutettuna tarkoittaa vähemmän harventamista ja vähemmän kosteita piilopaikkoja etanoille. Pari pientä vinkkiä voisin tarvita ensi kesää varten edelleen, sillä uskokaa tai älkää ensi kesänä aion taas mennä taimimyymälään ja multakauppaan. Onni loppumattomista omista yrteistä, läjistä pinaattia ja monista muista yksittäisemmistä onnistumisista kantaa nimittäin ensi kesän – tai ainakin kevään suunnitteluvaiheen. Into saattaa tosin olla kovilla, jos ensi vuonnakin noukin sadoittain etanoita yksitellen pois viljelysteni kimpusta. Voiko turhauttavampaa hommaa olla? Ei niitä muuten tunnu pois saavan kuin käsipelillä. Vaikka muuta väitetään, vain pieni osa populaatiosta on riittävän perso alkoholille hukkuakseen olueen.

Luin Herttoniemen noin sadan hengen ruokapiiristä, joka oli vuokrannut pellot ja palkannut personal farmerin hoitamaan niitä puolestaan. Saisikohan sellaisen myös kolmelle viljelylaatikolle? Vai joko sitä voisi kutsua viljelyuusavuttomuuden huipentumaksi?

*****

Tänäkin vuonna meidän perheen pitivät ruoassa ammattiviljelijät. Mutta tämän Kokit & potit -blogista löytämäni ruusukaalilisukkeen ruusukaalit ovat ihan itse kasvattamiani. Paistos on helppo ja nopea. Meillä tämän kylkeen paistettiin kalaa, mutta liha ja esimerkiksi riistalinnut olisivat tämän kanssa kyllä toimiva kombo. Kalalla tai ilman, tämä täyttää erinomaisesti arkiruoalle asetetut vaatimukset: Ateria syntyy helposti alle puolessa tunnissa, ei maksa maltaita ja bonuksena tiskivuori ei tästä juuri kasva.

Vaikka etanat olivat tehneet osasta kasvin lehtiä kuin tilataideteoksia, oli joukossa onneksi muutama ihan oikea ruusukaalikin – juuri sen verran, että saatiin tämä lisuke kasaan. Jatkossa aion ostaa ruusukaalit kaupasta. Ruusukaali vaatii sen verran tilaa, että se vie kohtuuttoman tilan pienistä laatikoistani. Lopetan siis tämän postauksen näihin sadonkorjuutunnelmiin ja yritän säilyttää ne ensi kesään, jotta ensimmäisestä kesästäni hyötyviljelijänä jäisi muistoksi muutakin kuin suunnaton kiitollisuus suomalaisia maanviljelijöitä kohtaan.

Ruusukaalipaistos (resepti Kokit & potit)
2 hengelle lisukkeena

2 siivua pekonia
noin 10-15 ruusukaalia
2 rkl kermaa
suolaa
pippuria
kourallinen pähkinöitä tai pinjansiemeniä

1. Poista ruusukaaleista kanta, siisti mahdolliset huonot lehdet, irrottele päällimmäisiä lehtiä ja puolita ruusukaalit. Ei ole niin nuukaa, vaikka kaikki eivät olisi juuri samankokoisia.

2. Saksi paistinpannulle pekoni ja ruskista hetki.

3. Lisää ruusukaalit (myös irtolehdet). Ruskista niihin kaunis pinta, mutta varo polttamasta. Lisää kerma ja hauduta muutama minuutti.

4. Lisää lopuksi pähkinä. Kuumenna hetki.

Psst… Päivitykset ja pienet ruokauutiset suolaa & hunajaa -sivuilla Facebookissa

Mainokset

Etana, etana näytä sarves

Pinaatti-vuohenjuustopasta
Istutuslaatikoitteni tuotteliain kasvi on toistaiseksi ollut pinaatti, se on selättänyt etanatkin.

Blogiystäväni Nanna Kaikki äitini reseptit -blogista lupaili jossain vaiheessa talvea, että pinaatti on satoisa ja helppo. En olisi uskonut, kuinka satoisa se onkaan. En ole tehnyt mitään muuta kuin kylvänyt ja kastellut ja sitä vaan tulee ja tulee. Viereisen mizunan ovat etanat syöneet rei’ille, mutta pinaatti kukoistaa rinnalla.

Etana on viheliäinen lajike. Onneksi istutuksiini ei ole tullut niitä valtavia tappajaetanoita, mutta kyllä nämäkin ovat saaneet tuhoa aikaan. Olen kerännyt niitä nyt varmaan sata pois salaattieni kimpusta. Olen todennut tehokkaimmaksi tavaksi poimia käsin ensin kaikki, jotka onnistun sieltä löytämään ja sen jälkeen laitan yöksi olutansan kertakäyttömukista, johon sitten ne ryömivät. Etanavauhtia, mutta perille ovat päässeet kuitenkin. Olen joutunut huomaamaan, että vain pieni osa populaatiosta on persoja alkoholille eli olutansa tehoaa vain osaan ja loput joutuu noukkimaan käsin kuolemaan. Hidasta ja turhauttavaa, mutta ne ovat tehneet jo selvää kahdesta eri salaattilajikkeestani, nauriinvarsistani ja sen päälle steviasta, joten motivaationi on korkealla, vaikka se iljettävää hommaa onkin. Opin Soppakellarin Tuslalta, että etanat pitää tappaa ja hävittää huolellisesti. Niitä ei kannata heittää kompostiin eikä biojätteeseen, vaan tavalliseen sekajätteeseen tai uuniin. Saat niistä muuten entistä suuremman riesan.

Pinaattia on meillä syöty jo useaan kertaan mm. risotossa, erilaisissa salaateissa ja munakkaassa. Nyt oli vuorossa pasta. Niin kyllästynyt en kuitenkaan pinaattiin ole, ettenkö jo tietäisi, että tätä istutetaan ensi vuonnakin. Tuo kiitollinen kasvi saa minut tuntemaan itseni sankariviljelijäksi.

Jos on pinaatti kiitollinen kasvatettava, tämä pasta puolestaan on kiitollinen kokattava. Minimaalisesti pilkottavaa, pastan keitinveden kiehumisen jälkeen kymmenen minuuttia ja tuoksuva annos on lautasella. Paljon helpommalla ei ruokaa voi saada aikaan.

Pinaatti-vuohenjuustopasta
kahdelle

vajaa 200 g pastaa

noin 1/2 dl oliiviöljyä
75-100 g tuoretta pinaattia
2-3 valkosipulin kynttä
2 kesäsipulia tai salottisipulia
oliiviöljyä
1 dl kermaa
100-150 g pehmeää vuohenjuustoa (esim. Chavroux)
kourallinen silolehtipersiljaa ja basilikaa silputtuna
1-2 tl sitruunankuorta
reilusti mustapippuria

1. Kuumenna pastavesi kiehuvaksi. Pilko kastikeainekset valmiiksi, mutta älä aloita kastikkeen tekemistä, ennen kuin laitat pastat kiehumaan. Kastikkeen tekee alle 10 minuutissa. Keitä pasta.

2. Pastan kiehuessa kuumenna reilusti oliivilöljyä pannulla. Kuullota siinä valkosipuli ja sipuli. Älä päästä ruskistumaan eli malta kuullotella riittävän alhaisella lämmöllä.

3. Lisää pannulle pinaatti ja pyörittele sitä öljyssä muutama minuutti. Lisää kerma, vuohenjuusto ja raastettu sitruunankuori. Mausta kastike mustapippurilla ja lisää halutessasi suolaa. Kuumenna, kunnes vuohenjuusto on sulanut tasaiseksi. Lisää lopuksi yrtit ja sekoita kastike kypsän pastan joukkoon. Säästä hiukan pastan keitinvettä, voit tarvittaessa notkistaa kastiketta hiukan sillä.

4. Rouhi vielä pinnalle mustapippuria ja koristele yrttisilpulla.

Häivähdys oranssia

Kesäkurpitsa-fetasalaatti
Kasvimaallani näkyy häivähdys oranssia. Sadonkorjuu on taas askeleen lähempänä – ehkä. Treenasin kaupasta hankitulla kesäkurpitsalla ja tuloksena oli maistuvaa kesäkurpitsa-fetasalaattia.

Kesäkurpitsassani on ensimmäinen kukka. Olen ollut jo hiukan huolissani, koska Facebookissa ja blogeissa muut ovat keulineet kesäkurpitsankukillaan jo jonkin aikaa, eikä minun penkissäni ole tapahtunut mitään oranssiin vivahtavaakaan ennen viime viikkoa. Mutta nyt on. Pieni tuuletus istutuslaatikon laidalla on paikallaan. Oman maan satoa odotellessa treenailen kaupasta hankituilla kesäkurpitsoilla, jotta sitten tiedän käyttää tulevat aarteet arvoiseensa ruokalajiin.

Löysin tämän loistavan (ei, tämä ei ollut ylisana) salaattiohjeen Sillä Sipulista, joka puolestaan oli löytänyt sen Proud Italian Cook -blogista. Minulle kävi hiukan vanhanaikaisesti: Tein tätä lomanavauspiknikillemme, mutta kolmessa tunnissa ei  yhden naisen liukuhihnalla syntynyt focaccia, sammiollinen gazpachoa ja tämä salaatti, joten salaatin suhteen oikaisin. Kesäkurpitsasuikaleiden paistaminen otti aikansa, eikä meillä enää kastikkeita sekoiteltu. Sillä Sipulista löytyy ohje myös kastikkeelle, itse lorautin salaatin sekaan hiukan oliiviöljyä ja valkoista balsamicoa ja rouhaisin mustapippuria. Toimi oikein hyvin näinkin.

Salaattia varten kesäkurpitsasta tehdään kauniita, ohuita suikaleita. Mandoliini on siihen kätevä väline. Juustohöylällä voi onnistua kaikista pienimpien kesäkurpitsojen kanssa. Olen itse todella kriittinen kaikkien keittiötarvikkeiden suhteen, vaikka himoitsen monia välineitä. Meillä on pieni keittiö ja täydet kaapit, joten pyrin harjoittamaan tarkkaa harkintaa välineurheilun kanssa. Mandoliinia harkitsin kauan ja sen onnellisena omistajana on todettava, että sillä on paikkansa keittiössäni. Mieluummin poistan laatikoista jotain muuta tarpeettomampaa.

Oikaistu kesäkurpitsa-fetasalaatti
runsaalla piknikillä riitti kahdeksalle, lisukkeena noin neljälle

200 g fetaa
2 kesäkurpitsaa
erilaisia salaatteja (esim. rukolaa, viinisuolaheinää, pinaattia, vuonankaalia, keräsalaattia tms.)
öljyä
pinjansiemeniä

Kastikkeeksi oliiviöljyä, valkoista balsamicoa ja mustapippuria.

1. Paahda pinjansiemenet kuumalla pannulla. Laita ne jäähtymään sivuun (ei pannulla, etteivät ne jatka kypsymistä).

2. Suikaloi kesäkurpitsat mandoliinilla tai muutoin, sivelle niille öljyä molemmin puolin ja paista parilapannulla (tai grillissä, jos sellaisen omistat) nopeasti. Anna jäähtyä.

3. Sekoita salaattipohja erilaisista salaateista, lorauta joukkoon oliiviöljyä ja balsamicoa ja rouhaise sekaan mustapippuria. Sekoita hyvin.

4. Laita salaattipohja laakeaan tarjoiluastiaan, asettele päälle kesäkurpitsat ja murustele niiden päälle fetajuusto. Ripottele lopuksi päällimmäiseksi paahdetut pinjansiemenet.

Kaalimaan vartijana

Varhaiskaalipiirakka
En ole ilmeisesti ollut tarpeeksi pelottava kaalimaan vartija, sillä citykanit olivat tehneet selvää kukkakaalin taimestani. Lohdutukseksi paistoin kaalipiirakan varhaiskaalista. Sen jälkeen viritin kaniaidat viljelylaatikoitteni ympärille, puput pysyköön poissa palstaltani.

Kun olin Saksassa au pairina, samalla kielikurssilla kanssani oli venäläinen Valentina, joka paistoi maukasta kaalipiirakkaa. Se oli venäläistyyppinen, ilmeisesti hiivaleipätaikinaan leivottu piirakka, jota parempaa en ole sittemmin saanut. Voi toki olla, että aika kultaa muistot.

Valentina oli miehensä työn perässä Saksaan muuttanut kemian tohtori, joka täytti päivänsä kielikurssilla ja lastenhoidolla, kun he rakensivat vauraampaa tulevaisuutta lännessä. Neuvostoliitto oli hajonnut muutamia vuosia aikaisemmin ja koko itä-länsiasetelma oli muuttunut merkittävästi aika lyhyen ajan sisällä. Tämä näkyi kielikurssillamme, samoin kuin kurdikysymys ja Bosnian sota. Samalle kurssille ei mahtunut turkkilaisia ja kurdeja. Maailmanpolitiikka näytti aika erilaiselta lähietäisyydeltä katsottuna. Kielikouluni oli tosin yksityinen ja sen vuoksi opiskelijakunta oli Volkhochschuleen nähden valikoidumpaa: Akateemisten siirtolaisten puolisoja, saksalaisten kanssa naimisiin menneitä rouvia ja Saksaan yrittäjäksi halajavia.

Kaalipiirakan lisäksi muistan Valentinasta hänen suorapuheisuutensa. Oma osuuteni Suomi-kuvan rakentamiseen oli palautteen perusteella surkea. Valentina nimittäin totesi kerran kaikkien meidän skandinaavien olevan kauhean tylsiä ja tosikkoja, kun taas venäläiset vastapainoksi ovat kekseliäitä ja iloluontoisia. En tiedä, perustuiko mielipide laajempaan otokseen vai olimmeko me kurssin muutamat skandit (syy on siis osittain myös ruotsalaisten kurssikavereitteni) pohjana tälle johtopäätökselle. Sen voisi kääntää myös muotoon, että olemme järkeviä ja käytännöllisiä. Paljon miellyttävämpi mielikuva kuin totinen tylsimys.

Kaalipiirakka syntyi tällä kertaa yrityksen ja erehdyksen kautta. Treenasin muutaman kierroksen ja opin läksyni. Ensinnäkin täytettä on huomattavasti helpompi käsitellä, kun valuttaa siitä ylimääräisen nesteen pois. Toisekseen taikinalevy kannattaa kaulita niin, että reunat menevät reilusti täytteen yli. Silloin saattaa onnistua leipomaan irvistelemättömän piirakan, joka ei vuoda. Kokeilin myös erilaisia versiota kuoresta ja omaan makuuni paras oli kermaviili-voitaikina, jonka ohjeen löysin Maku-lehdestä. Voit tehdä taikinan myös kermaviilin sijaan rahkasta.

Täytteen osalta on ymmärtääkseni ainakin kaksi koulukuntaa. Toisen mielestä voissa hauduttaminen riittää ja mausteeksi tarvitaan vain suolaa. Itse olen siirapin ja yrttien kannattaja eli vaikka haluankin, että varhaiskaalin hieno maku jää pääosaan, lisään joukkoon myös siirappia ja timjamia tai meiramia. Maltillisesti tosin.

Varhaiskaalipiirakka

Taikina
200 g voita
4 1/2 dl vehnäjauhoja
1 tl suolaa
1 tl sokeria
1 dl kermaviiliä

Täyte
1 pienehkö varhaiskaali (noin 700 g kaalia)
1-2 sipulia
75 g voita
3 rkl siirappia
pari oksaa tuoretta timjamia/kuivattua tai tuoretta meiramia
suolaa

1. Aloita tekemällä taikina. Nypi jauhot, suola ja sokeri voin joukkoon tasaiseksi massaksi. Lisää kermaviili ja sekoita palloksi. Laita jääkaappiin vetäytymään useammaksi tunniksi.

2. Silppua sipuli ja varhaiskaali. Sulata voi suuressa kattilassa. Pyörittele kaalia ja sipulia voisulassa ja anna hautua noin tunti.

3. Mausta ja anna hautua vielä puolisen tuntia.

4. Ota liedeltä, valuta ylimääräinen neste ja anna jäähtyä ennen leipomista.

5. Kauli taikina noin puolen sentin paksuiseksi levyksi.  Laita täyte keskelle, käännä reunat keskelle sulje huolellisesti eli nypi saumat kiinni huolella. Sulje myös päädyt. Voitele munalla ja pistä haarukalla piirakkaan muutama reikä.

6. Paista 175 asteessa noin 45-50 minuuttia. Anna vetäytyä.

Jos tarkasti katsoo, tuhotussa kukkakaalissa voi melkein nähdä hampaanjäljet. Luulenpa, että jollain on nyt maha pullollaan. On nimittäin ollut pienelle kanille syötävää, jos vertaa viereiseen ruusukaaliin. Pupuparat eivät tienneet, kenen kasveihin kajosivat. Toivottavasti verkkoni ovat kanin kestäviä, tänään niitä pyöri tilusten liepeillä taas kokonainen pesue. New Yorkissa citykanalat ovat lukemani mukaan trendien aallonharjalla, minä voisin harkita citykettulaa.

Ne kasvavat sittenkin!

Pinaatti-lohifritatta
Ensimmäiset maistiaiset pinaattisadostani. Että ihminen voi olla vähästä onnellinen.

Viime aikoina olen harventanut ja möyhentänyt välttääkseni ahneen puutarhurin kitukasvuisen lopun. Niinkuin kesän alussa arvelinkin, tulin istuttaneeksi aloittelijana siemeniä turhan tiheään ja versoja on puskenut urakalla. Olen yrittänyt varmistaa, että edes osalle niistä jäisi tilaa kasvaa. Naapurin penkissä näyttää paljon paremmalta. Minun pikkuruiset retiisinvarteni kalpenevat hänen komeiden kasvustojensa rinnalla. Naapurikateudelle on tänä kesänä tullut ihan uusi merkitys – en minä siitä autosta, mutta vihannesten vikkelämpi kasvutahti, se ottaa koville. Selityksen on pakko olla siinä, että nokkela naapuri onnistui valitsemaan laatikoilleen jotenkin suotuisammat paikat valon suhteen.

Ankaraa naapurikateuttani lievittivät onneksi urheasti kasvaneet pinaatinlehteni. Niitä on tulossa ihan tuhottomasti ja nyt sain ensimmäiset maistiaiset. Ette arvaa, kuinka kauan olen odottanut, että pääsen kirjoittamaan tuon lauseen. Noukin ensimmäiset hennot lehdet hartaana. Minun ensimmäinen siemenistä saakka kasvatettu satoni. Tuskin raaskin alkaa syödä niitä, mitäs jos ne loppuvat kesken?

Olin alunperin aikonut kehittää fritattan, jossa olisin hyödyntänyt nokkosta, mutta arvaatte varmaan, miten siinä kävi. Menin sekaisin pinaattisadostani. Uudessa Lantliv Mat & Vinissä oli hyvännäköinen lohifritattan ohje, josta sain idean tähän pinaatti-lohifritattaan. Tämä herkullinen munakas on mitä sopivin ylellisemmälle brunssille, mutta yhtä lailla helppo arkiruoka joka valmistuu kymmenessä minuutissa, jos sinulla on jäänyt edelliseltä päivältä keitettyjä perunoita.

Pinaatti-lohifritatta
kahdelle (kaksi blinipannullista)

150 g perunoita keitettynä ja jäähtyneenä
3 uuden sadon sipulia
2 rkl öljyä
2 reilua kourallista tuoretta pinaattia
4 munaa
reilusti tillisilppua
6-8 siivua kylmäsavulohta

1. Pieni keitetyt perunat ja sipuli.

2. Kuullota perunoita, sipulia ja pinaattia öljyssä, kunnes perunat ja sipuli ovat ovat kauniin kullankeltaisia.

3. Riko sillä aikaa munat kulhoon, sekoita joukkoon tilli ja mausta suolalla ja pippurilla.

4. Kaada munaseos pannulle, anna hyytyä hetki ja siirtele perunoita hiukan haarukalla, että munaseosta valuu niiden alle pannuun. Anna sen jälkeen hyytyä rauhassa.

5. Paista miedolla lämmöllä, kunnes seos on myös pinnalta hyytynyt (reilu viisi minuuttia). Älä päästä kuivaksi, eli ota pannu liedeltä heti, kun munaseos on juuri ja juuri hyytynyt.

6. Laita munakas tarjolle lautaselle ja asettele lohisiivut sen pinnalle. Voit laittaa päälle myös esimerkiksi muutaman rucolanlehden tai tilliä.

Tällä reseptillä osallistun myös Lilyn brunssihaasteeseen.

Toivoa täynnä

Minulla ei ole viherpeukaloa, ei edes keskellä kämmentä. Senkin uhalla perustin kuitenkin keittiöpuutarhan viljelylaatikoihin takapihallemme.

Saan viherherätyksen aina keväisin. Kannan tuntuvan summan rahaa puutarhamyymälään, vuoraan parvekkeemme kukilla ja yrteillä, jotta voin tappaa ne heinäkuussa. Vain sitkeimmät selviytyvät hoivissani. Se ei kuitenkaan estä minua toistamasta samaa virhettä joka vuosi.

Joka vuosi päätän, että luen ja otan selvää. Yksinkertaisinkin artikkeli masentaa kuitenkin tälläisen vihertumpelon. Yleensä kolmannessa lauseessa aletaan puhua koulimisesta, karaisusta, kiertoviljelystä, maanparannuksesta, multaamisesta, varkaitten poistamisesta tai muista mystisistä toimenpiteistä. Keskiverto puutarhaopus lannistaa minut viimeistään sivulla neljä. Nyt olen kuitenkin lukenut sinnikkäästi ja teoriassa homma on ihan hallussa – tai sitten ei.

Olen nyt joka tapauksessa ottanut askeleen kohti sadonkorjuuta. Olen kaivannut penkit, virittänyt suojakankaat, salaojittanut, kantanut huikealle tilukselleni yli 500 litraa luonnonmukaisesti tuotettua multaa sekä turvesäkin, kylvänyt, istuttanut ja tankannut jokaisen istuttamani lajikkeen hoito-ohjeet. Nyt istun täällä miettimässä, miten erotan rikkaruohot varsinaisesta kasvustosta, voikukan villirucolasta.

 

Todennäköisesti kylvin epäonnistumisen pelossa aivan liian paljon siemeniä toivoen, että edes joku niistä itäisi. Olin kerrankin sentään sen verran nöyrä, että valitsin vain lajikkeita, joiden väitetään olevan helppoja kasvatettavia – tai ainakaan yhdenkään valitsemani kasvin kohdalla ei mainittu niiden olevan hankalasti hoidettavia. Ymmärsin siis unohtaa parsajuurakot ja viiniköynnökset ja tyydyin viinisuolaheinään.

Paitsi siemenien myös lajikkeiden osalta minulta saattoi karata mopo pahasti käsistä. Nöyrempi puutarhuri jättäisi luettelon välistä, koska on varsin nöyryyttävää, jollei näin mittavasta listasta synny minkäänlaista satoa. Osan kasvatan siemenistä, mutta anoppi oli koulinut ja karaissut minulle mittavasti kasvatettavaa. Täydensin laatikkojani myös paikallisessa puutarhamyymälässä. Kasvimaallani on kasvamassa nyt mm. porkkanoita, kyssäkaalia, kaskinaurista, retiisiä, tilliä, purjoa, salaatteja, pinaattia, vuonankaalia, ruusukaalia, kukkakaalia, kesäkurpitsaa, avomaankurkkua, rucolaa, steviaa, persiljaa, mansikkaa, ruohosipulia, silopersiljaa, sitruunamelissaa, lipstikkaa ja mäkimeiramia. Hengästyttävä lista, toivottavasti hengästyttää myös satoa korjatessa.

Ensimmäinen pieni voitto matkalla kotipuutarhuriksi on plakkarissa, toivotaan, ettei se jää kesän ainoaksi saavutukseksi. Viimevuotinen parvekkeelle unohtunut villirucola alkoi nimittäin versoa innolla uudestaan huolimatta täysin ravinteettomasta kasvualustasta, yllättäen tunnistin sen rucolaksi ja siirsin rakkaudella sen kasvimaalleni citykanien syötäväksi.

Pahoin pelkään, että tästä kaikesta uurastuksesta on palkkiona lähinnä kipeä alaselkä ja elämäni kalleimmat salaatit. Siksi otin runsaasti kuvia kasveistani nyt, kun ne vielä ovat hengissä. En vielä uskaltanut lukea oppaista kohtaa kasvitaudit ja tuhohyönteiset. Haluan uskoa, että kumpikaan näistä uhista ei löydä minun kasvimaalleni. Olen toivoa täynnä ja tunnen jo oman maan kesäkurpitsan, kaskinauriiden, keltaisten porkkanoiden ja kyssäkaalin maun suussani, mutta samalla pohdin, mitä tarkoittaa, että pitää lannoittaa usein? Kauhean epämääräinen ajanmääre näin vihertumpelon näkökulmasta.