Jos nyt vielä vähän lisää…

Vihreä talvipasta paahtopaistilla tai ilman
Voisiko tätä saada vielä lisää – edes ihan vähän? 

vihreä-talvipasta-suolaajahunajaa

Iskin silmäni tähän reseptiin heti, kun yksi suosikeistani Chez Jasu julkaisi sen blogissaan. Ja kuulkaa kyllä kannatti. Kun kalastelimme laitakokin kanssa viimeisiä pennepastoja lautasilta, sohvannurkasta (joo meillä syödään myös sohvalla, älkää kertoko äidille) kuului: ”Minä voisin nuolla tämän lautasen, eikö siellä todella ole enää yhtään jäljellä? Tästä tuli juuri kaikkien aikojen suosikkipastani”.

Sen jälkeen meillä on syöty tätä usein sekä alkuperäisenä kasvisversiona että paahtopaistilla tuunattuna. Paahtopaistiversio syntyi vahingossa, kun kerran piti upottaa jämät jääkaapista johonkin ja pastahan on kuin pizza, johon Heikki Hietamiestä lainatakseni voi laittaa kaiken muun paitsi tiskipöydän.

Ohje oli jo alunperin jokseenkin täydellinen, joten mitäpä sitä ehjää korjaamaan? Olen hiukan muutellut suhteita ja useimmiten paahdan pinjansiemenet, mutta muuten olen ollut todella uskollinen alkuperäisreseptille. Hienon reseptin lisäksi toinen avain onnistumiseen on Martellin pasta. Martellin pastassa seinämät ovat ihananpaksuja, siitä on helppo keittää täydellisen al denteä ja pastan pintaan tarttuu reilusti kastiketta. Pastansalaisuus on pronssisuuttimissa, joka tekee pastan pintaan täydellisen karhean pinnan. Hifistelyäkö? Nimenomaan, mutta testaa itse, olenko väärässä. Varoitan, jäät koukkuun.

Olen varmasti hehkuttanut Martellia väsymiseen asti, mutta teen sen vielä kerran, koska Soppaa ja silmukoita-Marja vinkkasi, että sitä saa nyt myös Helsingistä, tarkalleen ottaen Mumusta Munkkiniemestä. Tähän asti olen aina usuttanut kaikki Tampereen kävijät Keittiöelämää-liikkeeseen pastaostoksille. Pussi on toki aika paljon barilloja ja muita kalliimpi (5,90 euroa/500 g), mutta olen todennut, että tästä pastojen rollsroycesta maksan mielellään pienemmäänkin erikoistilaisuuteen. Kipaisin samantien Mumuun ja sain kaupan päälle myös hyvät naurut. Mumussa myydään kahta pastamerkkiä, kysyin myyjältä: ”Onko näissä molemmissa samanlainen valmistusmenetelmä?” Vastaukseksi sain: ”Joo, ne molemmat keitetään”. Siitäs sain hifistelyssäni. Emme edenneet pronssisuutin- tai optimaalinen kuivauslämpötilakeskusteluun.

Chez Jasun vihreä talvipasta paahtopaistilla tai ilman
kahdelle

25 g pinjansiemeniä
1/2 ruukkua lehtipersiljaa
1 ruukku basilikaa
noin 1-2 tl raastettua sitruunankuorta
2 rkl sitruunamehua
1 valkosipulin kynsi
1/4 – 1/2 dl oliiviöljyä
ripaus suolaa
mustapippuria

250 g kirsikkatomaatteja
1 tl ruokosokeria
1 tl suolaa

noin 75 grammaa paahtopaistia

200 g pastaa
parmesania

1. Laita pastavesi kiehumaan.

2. Paahda pinjansiemenet, revi yrtit mortteliin tai huhmareeseen ja lisää joukkoon pinjansiemenet. Murskaa hienoksi. Lisää sitruunankuoriraaste, oliiviöljy ja valkosipuli ja hiero tahnaksi. Mausta suolalla ja mustapippurilla.

3. Kuumenna öljy pannulla kuumaksi, lisää öljyyn suola ja sokeri. Aseta halkaistut kirsikkatomaatit leikkuupinta alaspäin pannulle. Paista kohtuullisen kovalla lämmöllä 5-7 minuuttia. Kunnes tomaatit saavat väriä leikkuupinnalle.

4. Siirrä tomaatit syrjään pannulta ja kuumenna suikaloitu paahtopaisti pannulla tomaattien öljyssä.

5. Kaada pasta pannulle, lisää tomaatit ja yrttitahna, sekoita. Nosta lautasille ja raasta reilusti parmesania päälle.

suolaa&hunajaa myös Facebookissa

Mainokset

Hartaasti keiteltyä jokirapupastaa

Jokirapupasta
Keitä maut kokoon. Kaikkien kastikeoppien äiti on tämän pastan salaisuus.

jokirapupasta-suolaajahunajaa

Aina kun teen tätä pastaa, lähetän lämpimiä ajatuksia sille itselleni tuntemattomalle miehelle, joka on pastan kehittänyt. Jokirapupasta voitti jo monen monta vuotta sitten Annan kala- ja äyriäisreseptikilpailun ja sitä on sen jälkeen tarjottu meillä lukemattomille ruokavieraille. Enää en juurikaan kehtaa, koska luulen, että kohta kaikki tuttumme ovat jo syöneet tätä pastaa vuosien saatossa.

Resepti on muokkaantunut omaan makuuni mm. mausteiden osalta ja olen myös oikaissut sitä aika tavalla. Alkuperäisessä versio liemi keitetään ravunkuorista, mutta siihen en kovin usein jaksa ryhtyä, koska kastikkeessa on jo juuresten ansiosta makua muutenkin, kunhan jaksaa keitellä sitä hartaasti. Perusidea, joka tekee tästä pastasta erinomaisen on kuitenkin reseptin kehittäneen Petter Korkmanin alkuperäisestä reseptistä. Salaisuus on liemen keittäminen rauhassa kokoon, jotta kaikki maut tiivistyvät. Ammoisina aikoina tämä oli ensimmäinen kerta, kun todella ymmärsin kokoon keitellyn makupohjan, reduktion merkityksen kastikkeelle – ensimmäisestä haarukallisesta.

jokirapupasta-2-suolaajahunajaa

Jokirapupasta
neljälle

400 g pastaa esim. tagliatellea tai linguinea (sitruunapasta toimii esimerkiksi erinomaisesti)

noin 250 g jokirapuja kuorittuna
4 salottisipulia
2 pientä valkosipulinkynttä
1 chili
2 porkkanaa
pieni pala juuriselleriä
iso nokare voita
3 rkl hyvää tomaattipyreetä (esim. Mutti)
loraus konjakkia
5 dl valkoviiniä
2 rkl hummerifondia (tai jokiravun kuoria)
3 dl kermaa
mustapippuria
tilliä, ruohosipulia, rukolaa

1. Pilko salottisipulit, chili, valkosipuli, juuriselleri ja porkkana pieniksi kuutioiksi.

2. Sulata voi kattilassa ja kuullota sipulisilppua, kunnes se on läpikuultavaa. Lisää porkkana, valkosipuli, juuriselleri ja chili. Pyörittele hetki voissa. Sekoita joukkoon tomaattipyree.

3. Nosta hetkeksi lämpöä, lisää konjakki ja anna kastikkeen kiehua reippaasti. Lisää valkoviini, keitä hetki ja laske sen jälkeen lämpöä. Lisää kerma ja fondi (tai ravunkuoret, jos käytät mieluummin niitä.

4. Keitä miedolla lämmöllä kannen alla puolisen tuntia.

5. Puserra liemi siivilän läpi mahdollisimman tarkasti, jotta saat kaikki maut tarkkaan mukaan kastikkeeseen.

6. Keitä valmista lientä kokoon, kunnes jäljellä on noin puolet alkuperäisestä määrästä. Tarkista maku, mausta pippurilla (ja suolalla). Lisää ravunpyrstöt, tilli ja ruohosipuli, kuumenna nopeasti. Sekoita kastike keitetyn pastan joukkoon. Rouhaise päälle halutessasi pippuria ja sekoita joukkoon rukolaa.

suolaa & hunajaa myös Facebookissa

Seuraa blogia myös Facebookissa

Kuivakaapin uumenista

Spaghetti aglio, olio & peperoncino
Tyhjyyttään kumiseva jääkaappi pakottaa luovuuteen. Mitä teillä syödään sellaisina päivinä?

spaghetti-aglio,-olio-&-peperoncino-suolaajahunajaa

Tiedättehän naistenlehtien vakiojuttutyypin ”Mitä sinulla on aina jääkaapissasi?”. Ette halua kurkistaa jääkaappiini, juuri nyt se pursuaa mm. epäonnistuneita marmeladeja – kasoittain epäonnistuneita marmeladimakeisia. Sen sijaan aloin pohtia, mitä hätävararuokaa meidän ruokavarastoistamme syntyy aina. Pohdintaa saneli pakko. Jos käyttää lauantain pikkujouluhuumassaan sen pohtimiseen, pystyykö goottikynsillä kääntämään huomion juurikasvusta, eikä sunnuntaina jaksa vääntäytyä edes lähikauppaan ”kun siellähän tuulee vaakasuoraan”, on tyydyttävä vakiovaraston antimiin. Mitä teillä syödään, jos jääkaappi ammottaa tyhjyyttään?

Rehellisyyden nimissä meillä tilanne ei yleensä ole kovin huono. Yritän välttää hamstraamista, sillä keittiössämme on yksi paha puute: Vähäinen kaappitila. Jokusen ruokalajin saan silti aina syntymään kuivakaapin uumenista löytyvistä raaka-aineista. Spaghetti aglio, olio & peperoncino on yksi vakiovaihtoehdoistani tiukoissa tilanteissa. Ei ehkä kovin jouluinen vaihtoehto tähän hetkeen, mutta juuri siksi niin hyvää. Jaksaa sitten syödä lanttulaatikkoa aattona.

raaka-aineet-spaghetti-aglio-&-olioon-suolaajahunajaa

Saku Tuomisen mainiosta Aglio & olio -kirjasta olen oppinut 1:10:100-muistisäännön: Litra vettä, 10 g suolaa (n. 1 rkl) ja 100 g pastaa per ruokailija, silloin kun pasta syödään pääruokana. Jos keität vain yhden tai kahden hengen annosta, vettä kannattaa laittaa reilummin. Suolan määrä kuulosti aluksi minusta aika hurjalle. Italiaisten kokkien mukaan pastan keitinveden pitäisi muistuttaa lähes merivettä suolaisuudessaan. Suurin osa suolasta päätyy keitinveden mukana viemäriin, sen vuoksi sitä tarvitaan paljon antamaan makua pastaan.

Laitan tässä pastaruoassa pastaa normaalia annosta enemmän, koska käytännössä kastikkeena on lähinnä oliiviöljy. Muuten laitan noin 100 g pastaa jokaiselle, tässä pastaa tarvitaan nälkäiselle 125 g, jos muuta ei ole tarjolla. Alkuperäisessä ohjeessa ei käytetä lehtipersiljaa, mutta itse lisään sitä joukkoon usein. Välillä käytän tuoretta chiliä, välillä chilihiutaleita, kumpia kaapista sattuu löytymään.

Kuivakaapeista syntyviin aarteisiin aion jatkossa poimia ideoita myös Kivistössä-blogin arjen avuksi tarkoitetusta Syömään!-sarjasta, jossa on ehditty keittämään tätä samaa pastaa sekä tymäkkää nuudelilientä.

Pastaa aglio, olio & peperoncino
kahdelle

250 g pastaa – mieluiten spaghettia
3 valkosipulin kynttä
reilu loraus oliiviöljyä
kuivattuja chilihiutaleita tai 1 tuore chili (määrä riippuu vahvuudesta, mutta laita niin, että saat makua)
noin 1-2 rkl silputtua silolehtipersiljaa
mustapippuria
reilusti raastettua parmesania

1. Laita pastavesi kiehumaan. Kun vesi kiehuu lisää reilusti suolaa. Jos laitat suolan aiemmin, se valuu vain turhaan pohjalle, eikä anna makua.

2. Laita pasta kiehumaan ja ala valmistaa kastiketta. Laita öljy kylmälle pannulle ja lisää joukkoon valkosipulit pienenä silppuna ja chilihiutaleet. Kun öljy on kuumaa, valkosipulit ovat kauniisti kuullottuneita. Tämä on aika helppo keino estää niiden palaminen. Tämän ruokalajin voi nimittäin pilata ainoastaan polttamalla valkosipulin kitkeräksi.

3. Kaada keitetty pasta pannulle kastikkeen joukkoon ja kääntele öljy ja mausteet huolellisesti pastan joukkoon. Lisää joukkoon persilja ja reilusti parmesania. Rouhi joukkoon mustapippuria.

facebook
Arjen helpot ohjeet ja muut suosikit myös Facebookissa

Klassikko jouluasussa

Viikunatiramisu
Klassikko jouluisessa asussa helpottamaan jouluvalmisteluiden uuniruuhkaa.

viikunatiramisu-suolaaethunajaa

Minua pyydettiin tekemään joulupöytään sopiva jälkiruoka, jossa on Mozart Gold -likööriä. Tähän tarjoukseen oli pakko tarttua, vaihto-opiskelijavuoden takia minulla läikähtää sen verran lämmin tunne tuota wieninleikkeiden, sacherkakkujen, mozartkugeleiden ja tirolilaishattujen maata kohtaan. Olkoon tämä samalla henkilökohtainen nostalgiatrippi 90-luvun Itävaltaan – erittäin mieluisa sellainen.

Mieluisa yllätys oli myös kaikkien tunnistamaan pyöreään, kultaiseen pulloon pakatun Mozart Gold -liköörin maku. Se valmistetaan ilman säilöntäaineita kermasta, sokerista, belgialaisesta suklaasta sekä ruokosokeritisleestä ja maustetaan vaniljalla. Makeaa likööriä voi tarjota sellaisenaan, mutta itse totesin sen olevan erityisesti leivonnassa ja jälkiruoissa elementissään. Samaan lopputulokseen taidettiin päätyä myös muissa reseptejä kehittäneissä blogeissa: Kokit & potit -blogissa siitä syntyi nimittäin suklaafudgea, Sillä Sipulissa tehtiin suklaista juustokakkua, Liemessä-Jenni leipoi suklaa-taatelikakkua, Pullahiiri pyöräytti suklaaliköörikakun ja Chez  Jasu jäätelöä ja krokanttia.

Reseptini lähtökohtana oli joulun uuniruuhkan helpottaminen. Aika monessa taloudessa siellä on kuitenkin aikamoinen tungos, niin meilläkin. Sen vuoksi kuoppasin mm. suklaaganachen ja -kakun ja päädyin varioimaan ikiklassikkoa jouluasuun. Kehitin reseptin viikunatiramisuun. Pohjana on klassisista klassisin tiramisuresepti, mutta maustoin sen viikunahillokkeella ja koristelin tiramisun marinoiduilla viikunoilla. Sekä hillokkeeseen että marinoituihin viikunoihin nostin joulun makuja mm. kanelilla, vaniljalla ja tähtianiksella.

Viikunat voi syödä kuorineen ja ne voi laittaa kuorineen myös hillokkeeseen, kunhan huuhtelee ne huolellisesti. Paksut kuoret kannattaa kuitenkin poistaa. Säilyttämisen kannalta viikuna on varsinainen hienohelma, sen ohut kuori ei juurikaan suojele sitä, joten viikunaa kannattaa käsitellä varoen ja mahdollisimman vähän. Säilytä se viileässä.

Viikunat ovat välillä hävyttömän hintaisia ja niiden saatavuus – ainakin hyvien, kypsien yksilöiden – on joskus huono. Voit tehdä jouluisen tiramisun samalla reseptillä myös tuoreista luumuista. Ohje on aika isolle joukolle, mitat ovat helposti puolitettavissa myös pakkauskokojen puolesta.

Viikunatiramisu
kymmenelle

Viikunahilloke
400 g tuoreita viikunoita
1/2 vaniljatanko
1 tähtianis
1 kanelitanko
1/4 dl Mozart Gold -likööriä
1/2-1 dl vettä
vajaa 1/2 dl sokeria

Tiramisu
200 g savoairdi-keksejä (paketin koko, osa jäi käyttämättä)
500 g mascarponejuustoa
5 kananmunaa
5 rkl sokeria
1 1/2 dl vahvaa kahvia
2 rkl Mozart Gold -likööriä
tummaa suklaata tai kaakaojauhetta koristeluun

Marinoidut viikunat koristeluun
3 tuoretta viikunaa
1 dl vettä
1/2 dl sokeria
1/2 vaniljatanko
1 kanelitanko
1 tähtianis

1. Keitä ensin hilloke. Laita kattilaan viikunat paloiteltuna, mausteet, vesi (aloita pienemmällä määrällä ja lisää tarvittaessa. Tavoitteena on suhteellisen juokseva hillo = hilloke) ja likööri. Kuumenna, lisää sokeri ja keitä noin viisitoista minuuttia. Kypsässä viikunassa on jopa 70 prosenttia sokeria, joten sokeria kannattaa lisätä maltillisesti. Voit vaikkapa ensin laittaa osa sokerista ja sitten maun mukaan lisätä sitä keittämisen aikana. Anna hillokkeen jäähtyä kunnolla.

2. Kiehauta liemi marinoiduille viikunoille sokerista, vedestä ja mausteista. Anna jäähtyä. Puolita tai lohko viikunat, nosta ne pieneen astiaan, kaada liemi päälle. Peitä tiiviisti ja nosta jääkaappiin marinoitumaan muutamaksi tunniksi.

3. Erottele valkuaiset ja keltuaiset. Vatkaa keltuaiset ja sokeri vaahdoksi. Lisää joukkoon mascarponejuusto. Sekoita tasaiseksi. Vatkaa valkuaiset vaahdoksi. Nostele mascarponeseoksen joukkoon.

4. Viikunahillokkeen suhteen voit valita kahdesta lähestymistavasta. Joko sekoitat sen mascarponeseoksen joukkoon ennen kuin nostelet sinne vaahdotetut valkuaiset tai sitten valutat/levität aina yhden kerroksen hilloa, kun kerrostat tiramisua vuokaan.

5. Ala koota tiramisua vuokaan (noin 20*20 vuokaan tai muuhun vetoisuudeltaan vastaavaan vuokaan). Sekoita haalean kahvin joukkoon Mozart Gold-likööri. Levitä ensin pohjalle mascarponeseosta, sitten hilloa, jos haluat laittaa sen raitoina ja näiden kerrosten päälle  kerros kahvi-likööriseoksessa kastettuja savoairdikeksejä. Tee vielä niin monta vastaavaa kerrosta kuin vuokaan sopii. Jätä päällimmäiseksi mascarponekerros. Siivilöi päälle reilusti kaakaojauhetta tai raasta tummaa suklaata.

6. Anna vetäytyä jääkaapissa muutama tunti. Koristele marinoiduilla viikunoilla juuri ennen tarjolle nostamista.

blogirinki_logoReseptin tarjoaa Mozart Gold. 
 
Blogirinki kokoaa Suomen huippublogit yhteen. Blogirinki suunnittelee ja toteuttaa blogien ja yritysten välisiä yhteistyökampanjoita. Blogiringissä on mukana jo yli 60 suosittua ruoka, leivonta- ja mammablogia. Lue lisää osoitteessa www.blogirinki.fi.

Hulluna Muruun

Tryffelirisotto
Murun tarina koukuttaa. Kuka voisi olla rakastumatta ravintolaan, jonka keittiömestari lehtijuttujen mukaan kerää herkkutatit ravintolaan aamulenkillä Paloheinässä ja on valjastanut savolaiset eläkeläiset kasvattamaan tuoreita ja puhtaita raaka-aineita Murua varten kotipihoillaan? Tarinaa vahvistetaan myös juuri ilmestyneessä Murun keittokirjassa.

Tarina intohimolla hyvään ruokaan, viineihin ja asiakaspalveluun suhtautuvista nuorista ammattilaisista höystettynä julkisuudesta tunnetuilla omistajilla on purrut sekä mediaan että asiakkaisiin. Ravintola on täynnä ilta toisensa jälkeen, yhä edelleen kaksi vuotta ovien avaamisen jälkeen.

Glorian Ruoka & Viini valitsi Murun vuoden parhaaksi ravintolaksi ja totesi samalla, että toisin kuin monia muita menestyneitä ravintoloita Murua ei helposti monisteta. Muru on nimittäin murulaisten summa, sen erottaa muista ennenkaikkea paneutuva palvelu. Välitön ja ystävällinen, samalla todella asiantunteva. Ei pönöttämistä, vaan iloa ja osaamista. Siksi onkin luontevaa, että Murun juuri ilmestynyt keittokirjakin on rakennettu ravintolan voimanelikon: Henri Alenin, Nicolas Thieulonin, Timo Linnamäen ja Samuil Angelovin varaan. Se on kertomus heidän ja muiden murulaisten vuorokaudesta höystettynä yli 50 reseptillä ja viinisuosituksella.

Murun konstailematon bistroruoka on mitä oivallisinta keittokirjaan. Se on ruokaa, jossa kotonakin pystyy onnistumaan, mutta samaan aikaan resepteissä on oivalluksia. Tavoitteena on tehdä kunniaa hyville raaka-aineille. Kuten Henri Alén toteaa kirjassa: Ei sirkustemppuja, vaan simppeliä, tuoretta ja hyvänmakuista ruokaa. Yksinkertaisuus on toki suhteellista, mutta reseptiikan ja ensimmäisten kokeilujen perusteella kirjan reseptit eivät ole ylivoimaisia. Osa haastaa kokeneemmankin kotikokin, osa syntyy kuitenkin aika pienellä vaivalla ja kaikissa ollaan hyvällä tavalla perusasioiden äärellä.

Tekijöiden kommentit ja tarinat reseptien yhteydessä loivat mielikuvan, että jokainen ohje on valittu keittokirjaan harkiten. Sain arvostelukappaleen reilu viikko sitten ja parin ensimmäisen kokeilun perusteella reseptiikka toimii. Odotan jo nyt mm. made- ja raparperisesonkia. Onneksi mukana on myös esimerkiksi Murun mahtava hapankirsikkachutney. Se on koukuttavan hyvää. Reseptien lisäksi rakastuin kirjan kuviin: Sopivasti arjenmakuiset kuvat työstä ja sen tekijöistä sekä yksinkertaiset ruokakuvat, jotka saivat ruoan loistamaan.

Ravintola-alaan perehtymättömälle kirja on kiinnostava läpileikkaus siitä, mitä ravintolan pyörittäminen käytännössä on. Niinkin pienessä ravintolassa kuin Muru homman pyörittämiseen tarvitaan ainakin paljon kahvia ja tupakkaa. Kirjan sivuilla pudotellaan kiinnostavia anekdootteja ja lukuja ravintolan arjesta. Murun sommelierien maineesta kertonee eniten se, että kirjan mukaan ravintolassa juodaan illan mittaan melkein 60 pulloa viiniä – ja kaksi olutta. Lukukokemuksenakin harvinaisen mielenkiintoinen keittokirja, vaikkakin tekstiä olisi joltain osin voinut vielä kiteyttää. Onneksi meno parani, kun päästiin turhaan kirjaan nostettujen aamutoimien kuvailusta töihin, mutta yksi editointikierros olisi tehnyt tekstille terää.

Kirja on toistaiseksi testaamistani syksyn keittokirjoista ehdoton suosikkini: Pääasiassa ranskalaisen keittiön perinteille uskollisia mutta samalla riittävän omaperäisiä reseptejä. Kirjasta tulee välittömästi pakottava tarve kutsua kauheasti ystäviä kylään ja ilahduttaa heitä hyvällä ruoalla. Ei sellainen kirja voi olla huono. Selailen kirjaa ilta toisensa jälkeen ja suunnittelen mitä meillä syödään seuraavan vuoden ajan.

Valitsin kirjasta testaamistani resepteistä julkaistavaksi tryffelirisoton oikeastaan kolmesta syystä. Ensinnäkin Henri Alén tunnustaa kirjassa vakavahenkisen addiktionsa tryffeliin. Tuolla mustalla kullalla kuorrutetaan jopa munakokkeli ja ensimmäisen neljän kuukauden aikana Muruun oli tilattu tryffeleitä 7 000 eurolla. Se johti tryffelinostolakkoon, joka tosin rikottiin samantien. Toiseksi en ole koskaan tehnyt mitään itse tryffelistä (Masutoaitemussa ja Campasimpukassa näytettiin mallia tryffelipastalla). Se ei kuulu keittiömme vakioraaka-ainevarastoon – tuskin kovin monen muunkaan. Kolmanneksi Italiasta ostetut tuliaistryffelit – ihan paikallisesta Sparista, ei todellakaan niitä hienoista hienoimpia – olivat poltelleet kaapissa jo turhan kauan. Olisi ollut synti päästää ne pilalle.

Resepti on ohessa sellaisena kuin sen tein. Se on muuten täysin uskollinen alkuperäiselle, mutta kanaliemi syntyi meillä ihan kuutiosta, vaikka juuri liemessä onkin risoton salaisuus. Lisäksi tryffeliä oli hiukan ohjetta vähemmän, määrää ohjasi purkissa olleen tryffelin määrä. Sillä mentiin, mitä oli käytettävissä. Olen lisännyt nesteen määrää, risoton olisi pitänyt olla löysempi. Kaikkea nestettä ei ole pakko käyttää, tarkkaile kypsyysastetta ja pidä huolta, että risotto on kuvan versiota löysempi.

Hyvän tryffelirisoton salaisuus on kirjan mukaan riisissä. Kunnollinen risottoriisi (abrorio tai carnaroli) on toki lähtökohta, mutta tässä risotossa se käytetään tryffelillä maustettuna. Päivää ennen tryffelit laitetaan talouspaperiin käärittynä riisin joukkoon antamaan riisiin hieno maku.

Tryffelirisotto
reilu annos kahdelle, väliruokana kolmelle.

20 g mustaa tryffeliä
2 1/2 dl tryffelillä maustettua risottoriisiä
1 rkl oliiviöljyä
1 salottisipuli
1 hyvin pieni valkosipulinkynsi
n. 7 dl kanalientä (kaikki ei välttämättä mene)
2 dl valkoviiniä
1 1/2 rkl voita
1/2 dl parmesania raastettuna
suolaa
mustapippuria

1. Kääri tryffelinpala talouspaperiin ja laita se riisin joukkoon vähintään päiväksi.

2. Hienonna salottisipuli ja valkosipuli. Lämmitä kanaliemi kuumaksi ja raasta sinne puolet tryffelistä.

3. Kuullota öljyssä kattilassa sipuleita ja risottoriisi.

4. Lisää nestettä (kanalientä ja valkoviiniä) kauhallinen kerrallaan, seuraava kauhallinen, kun edellinen on imeytynyt. Kypsennä risottoa lientä lisäten ja sekoittaen noin 14-15 minuuttia tai kunnes riisi on kypsää (älä keitä yli, risottoriisissä pitää olla purutuntuma).

5. Kun risoton rakenne on puuromainen ja melko löysä, lisää joukkoon voi ja parmesanraaste. Mausta suolalla ja pippurilla ja viimeistele ohueksi höylätyillä tryffelilastuilla.

HENRI ALÉN, TIMO LINNAMÄKI, NICOLAS THIEULON, SAMUIL ANGELOV, IINA THIEULON: Muru. Valokuvat: Niko Backström. Kustannusosakeyhtiö Teos.

Vääräoppista pastaa

Pasta All’amatriciana
Mistä sitä kiistelemään ellei makuasioista? Italiassa kaikki tietävät, mikä on ainoa oikea tapa valmistaa pasta All’amatriciana. Tämä olkoon minun oikea tapani – olkoon vaikka jonkun toisen mielestä täysin väärä.

Tosielämässä italialaiset eivät kuitenkaan itsekään osaa päättää, tuleeko all’amatricianaan sipulia vai ei, chilistä nyt puhumattakaan. Roomassa vannotaan sipulin nimeen ja vajaan sadan kilometrin päässä Amatricessä sitä ei vahingossakaan sotketa mukaan. Kumpikin tapa on tietenkin se ainoa oikea. Edes kastikkeen kanssa tarjottavasta oikeasta pastalaadusta ei ole syntynyt yhteisymmärrystä, bucatini lienee kuitenkin yleisin – tai siis useimpien mielestä se ainoa oikea. Ainoa asia, josta ei synny kiistaa on guanciale eli kuivattu sianposki: Siitä tunnistaa aidon All’amatricianan.

Suomessa pieleen alkaa mennä jo sen ainoan asian kanssa, josta Italiassa on päästy yhteisymmärrykseen: Guancialea ei meikäläisiltä tiskeiltä juurikaan saa, joten vaihdoin sen pancettaan. Ja siitä eteenpäinkin päästin mopon irti ihan kunnolla: Sipulia, valkosipulia, kuivattua chiliä ja lopullisena niittinä alkuperäisreseptille sardelleja ja tomaattipyrettä. Nuo yrtit tuossa päällä ovat varsinainen kerettiläisyyden huipentuma, mutta onneksi makuasioista jos mistä kannattaa kiistellä. Minä väitän, että lopputuloksena oli pirun maukas tomaattikastike. Vääräoppinen kyllä, mutta onko sillä nyt niin väliä.

Jos kaipaat arkeen pientä luksusta, näin saat sitä edullisesti: Hae Pasta Factorystä Teurastamolta samana päivänä tehtyä tuorepastaa ja valitse muutama ihanan kypsä tomaatti. Käytä pekonin sijaan pancettaa. Tähän kaikkeen luksukseen et saa montaa euroa tuhlattua – ja maku on joka sentin arvoinen. Todella maukkaaseen lopputulemaan pääsee kyllä myös hyvillä tölkkitomaateilla, kuivapastalla ja pekonilla eli ei huolta vaikka et sattuisi asumaan Helsingissä tai lähikauppasi valikoimassa ei ole pancettaa.

Ja kuten olen luvannut: Lokakuussa arkiruoka valmistuu noin puolessa tunnissa, eikä vaadi kahta kattilaa tai pannua enempää.

Pasta All’amatriciana (tai tomaatti-pekonipasta)
neljälle

500 g tuorepastaa tai 400 g kuivapastaa (esim. bucatini tai spagetti)

6-8 siivua pancettaa tai pekonia
1 rkl tomaattipyrettä
3 sardellifilettä (tai anjovista)
4 valkosipulin kynttä
1 pieni kuivattu chili (tai makusi mukaan) tai kuivattuja chilihiutaleita
1-2 sipulia
1 prk hyviä kokonaisia tölkkitomaatteja tai 8 kypsää tomaattia
ripaus ruokosokeria
suolaa, mustapippuria
pecorinoa tai parmesania

1. Hiero morttelissa sardellifileet, valkosipuli, tomaattipyree ja chili tahnaksi.

2. Paista pancetta tai pekoni rapeaksi ja kullanruskeaksi kuumalla pannulla. Nosta se pois pannulta.

3. Laske lämpöä ja kuullota sipuli pannulle jääneessä rasvassa kullankeltaiseksi. Älä päästä palamaan. Lisää sardelli-valkosipuli-tomaattipyree-chilitahna ja kuullota muutama minuutti.

4. Lisää kaltatut tomaatit pienehköinä paloina ja ripaus ruokosokeria. Leikkaa pancetta pieniksi paloiksi ja lisää kastikkeen joukkoon. Hauduta puolisen tuntia. Mausta suolalla ja mustapippurilla.

5. Sekoita kastike keitetyn pastan joukkoon ja raasta päälle reippaasti pecorinoa tai parmesania.

Lähteet: NY Times, Saku Tuomisen Aglio & Olio, Wikipedia. Reseptin pohjana olevan tahnan lainasin Dash and Bella -blogin kastikkeesta.

Kurkkaa myös suolaa&hunajaa-sivulle Facebookissa

Parempaa arkiruokaa

Jättikatkarapu-inkivääripasta
Hanna ja Alexander Gullichsenin uusi kirja lupaa parempaa arkiruokaa ja lunastaa lupauksensa.

Safkaa – parempaa arkiruokaa ilmestyi elokuussa ja ilmeisesti laatua arjen ruokahetkiin on kaivattu monissa kodeissa: Kirja on esimerkiksi Akateemisen myydyimpiä tietokirjoja. Sain kirjan Otavalta heti ilmestymisen jälkeen ja se on kulunut meillä ahkerasti varsinkin sohvannurkkalukemisena. Sen resepteistäkin testaukseen on päätynyt jo jokunen ja vielä useampi on kokeilulistalla.

Maxillia ja Raflaa pyörittävä pariskunta on takakannen tekstin mukaan koonnut kirjaan  parhaat ohjeet äidin aarteista, täydellisiä makuja ulkomaanmatkoilta ja omien ravintoloiden klassikoita. Viruksen lailla verkossa on kiertänyt mm. kirjan avokadopasta, joka on jättänyt varjoonsa muut kirjan ruoat. Viimeistään reseptin julkaisu Hesarissa tyhjensi ainakin pääkaupunkiseudulla hyllyt avokadoista ja pecorinosta.

Kaikkiaan kirjassa on yli 60 reseptiä, joista ilahduttavan moni houkuttaa kokkaamaan. Ohjeissa on uskallettu pysyä perusasioiden äärellä. Vaikka ohessa julkaisenkin kirjasta kokkaamani pastan, erityisesti sormiani syyhyttää kirjan klassikkoanti kuten haukimurekepihvit, Lindströmin pihvit ja tietenkin se Raflan kuuluisa lohi-avokadosalaatti.

Pidän kirjan tärkeilemättömyydestä. Resepteissä ei turhia kikkailla ja kuvat näyttävät uskottavasti siltä, että ne on otettu pääosin arjessa. Aitouden tunnetta lisää myös se, että samasta kirjasta löytyy yhtä lailla ohje merimiespihviin ja suklaafondanttiin. Kirjasta välittyy tunne, että tämä todella on kertomus yhden perheen ruokasuosikeista. Reseptit ovat Alexanderin, kuvat ja tekstit Chicling-blogistakin tunnetun Hannan.

Pidän myös Hanna Maulan taitosta – ja ihanasta mattapaperista. Varsinkin aukeamat, joilla kuva ja resepti ovat saaneet arvoisensa tilan hivelevät silmää. Ainoa mitättömän pieni asia, mikä minua häiritsi oli muutamat aukeamat, joihin oli laitettu monia reseptejä. Sivun yläreunaan varattu kapea kuvapaikka on haastava. Niihin laitettuina esimerkiksi varhaiskaalisalaatti (joka muuten on ihanaa kirjan reseptillä toteutettuna) tai pinaattilisuke eivät pääse oikeuksiinsa. Niistä on valittu kirjaan todella läheltä otetut kuvat. Mutta kuten todettu, tämä on pienenpieni kauneusvirhe. Muut kuvat ovatkin sitten sitäkin parempia: Ei ylenmääräistä stailausta, vaan kauniin yksinkertaisia kuvia, joissa ruoka nousee pääosaan.

Kokonaisuutena kirja on ehdottomasti suosittelemisen arvoinen ja valtaosa resepteistä sopii luvatusti arkeen. Ja myös sellaisille kokeille, jotka eivät jaksa ylenmäärin käyttää aikaa ruoanlaittoon. Hyvistä raaka-aineista kun saa maukasta vähän pienemmälläkin vaivalla.

Valitsin kirjan monista resepteistä julkaistavaksi oheisen pastan, koska se jos mikä on parempaa arkiruokaa. Valmistuu puolessa tunnissa ja vaikka jättikatkaravut nyt eivät hintansa puolesta ihan arkiruokaa ole, ohjeella kruunaa helposti työviikon perjantaina, kun haluaa vähän parempaa – mutta nopeasti. Tässä oma versioni – muutokset ovat minimaalisia ja niitä ohjasivat lähinnä puutteet keittiökaappieni valikoimassa.

Jättikatkarapu-inkivääripasta
kahdelle

1 pkt tuorepastaa tai noin 200 g kuivapastaa

1 prk hyviä säilöttyjä tomaatteja
2 valkosipulin kynttä
muutaman sentin pala tuoretta inkivääriä
1 pieni punainen chili (käytin peperoncinoa öljyssä)
ripaus ruokosokeria
6-8 raakaa jättikatkarapua tai tiikerirapua
oliiviöljyä
suolaa
mustapippuria
kourallinen silolehtipersiljaa (ohjeen mukaan basilikaa)

1. Laita pastan keitinvesi kiehumaan

2. Pilko valkosipuli ja chili. Raasta inkivääri.

3. Kuumenna öljy pannulla ja kuullota hetki valkosipulia, chiliä ja inkivääriä pannulla.

4. Lisää säilötyt tomaatit, mausta suolalla, mustapippurilla ja ripauksella sokeria. Hauduta kannen alla kymmenisen minuuttia miedolla lämmöllä.

5. Kuumenna toinen pannu, lisää öljy ja paista rapuja kuumassa öljyssä noin minuutti kummaltakin puolelta.

6. Lisää ne kastikkeen joukkoon. Lisää joukkoon kourallinen yrttejä ja sekoita kastikkeen sekaan pasta.